Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa
syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän
itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2)
päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu
illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä
ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja
vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär
vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.
Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla
koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä
ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat
harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi.
Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan
etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja
lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat
hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti
ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.
Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka
muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli
kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä
seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä,
kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran
hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon
muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta
tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi
vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista
kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri
samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen
peräseinää.
Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa
luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa
rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan
riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka
siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa
läsnäollessa -- se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli
yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä
kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi
kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän
ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään.
Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli
valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän
ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja
elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä
uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain
onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa,
ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.
-- Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän
vuodenaikaan, -- kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi
pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta
hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia
rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli
koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.
Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan.
Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta
yksi oli tulossa -- vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.
-- Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? -- kysyi äiti, -- Vera meni
paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja
virkkoi: -- Suvaitseeko madame? -- Kreivitär punastui, mutta paroonitar
ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän
onnesta, ja hän vastasi: -- Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo,
joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.
-- Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera,
nakaten niskaansa.
Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen
metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa.
Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien
sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera
tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar
poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta
sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.
Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä
puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai
kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise
sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä
puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren
maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar
leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.
Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita
muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken,
ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan.
Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä
palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain
vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin...
Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä
puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo,
sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli
ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon -- hän, jonka luona
Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena
kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki
ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota
toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä
tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja
useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt
heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan.
Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä
kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana
oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären
hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia
alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse
hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan:
-- Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin
nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te
lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua?
Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.
Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua,
mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: -- "Autuaita ovat laupiaat, sillä
heille tapahtuu laupeus."
Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista
ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla
koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin
vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen
pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas
luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.
Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun
maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä
karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat
neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno
herra vanhan sotilaan rinnalla.
Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse
vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen
näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä.
Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.
Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja
heittäytyi isänsä syliin -- myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli
Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä
espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen
vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen
poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja
seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan
paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina
useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen
käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin
sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa
tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen
puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen
isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta
katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen
nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse
kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.
Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea
maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa
nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi.
Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas,
ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin
hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin
itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.