Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä
sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima,
iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä
rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien.
Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan,
tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi
kappaleeksi. -- Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella
puistossa! -- sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.
Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:
-- Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.
Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.
-- Bergflykt on paha! -- huusi tyttö. -- Minä pidän Rasmuksesta, minä.
Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.
Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.
-- Hitto vieköön, -- sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti,
-- enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta
tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.
-- Minä opetan sinua olemaan siisti! -- sanoi hänen julmistunut
esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta
liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin
käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että
ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, -- Minä kerron äidille, mitä
ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, -- murahteli hän.
-- Kertokaa vain -- kas, tuolla tuleekin äiti! -- vastasi tyttö
uhkamielisesti.
Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa.
Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi
näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan
muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän
on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi,
käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan
on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä
katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että
porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka
jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn
kreivittäressä ollut rahtuakaan.
-- Mitä se on? -- kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja
tanssien pitävän puutarhuria kiinni.
-- Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! -- huusi
tyttö.
-- Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani
menee hukkaan, -- virkkoi puutarhuri.
-- Anna Bergflyktin olla, Vera! -- sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä
Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta
sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa.
Oletteko lopettanut työnne?
-- Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset
täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, --
huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.
-- Hyvä on, -- jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. -- Tehkää
kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä
pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten
odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi
Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää
aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.
Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä
osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.
-- Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! -- huudahti neiti Vera,
pyörähtäen kantapäällään.
-- Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska
siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä
Falkbyssä, -- sanoi äiti. -- Tule, sinun on jo aika pukeutua
vieraitamme varten.
-- Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, -- sanoi tyttö
viattomasti. -- Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.
-- Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä
eikä vaalenneita hameita, -- vastasi äiti. -- Sitäpaitsi on nyt isäsi
syntymäpäivä.
Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken
äänetönnä ja kysyi sitten:
-- Äiti, onko Bernhard ylpeä?
-- Miksi hän olisi ylpeä? -- sanoi äiti vältellen.
-- Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä
ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen
kättänne.
-- Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! -- sanoi kreivitär
hämillään. -- Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden,
että pitää isästä.
-- Mutta, -- arveli tyttö itsepintaisesti, -- jos hän pitää äidistä,
miksi hän sanoo aina _madame_?
-- Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään
pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.
-- No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame ...
madame... Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar
Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka
Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?
-- Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta
alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä
aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua
äidiksi.
Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei
ollut hänen luonteensa mukaista. -- Eikö äiti sitten olekaan heidän
oikea äitinsä? -- kysyi hän.
-- Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan
heille toiseksi äidiksi, -- sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera,
olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin
sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä
huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.
-- Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata
veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?
-- Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen,
hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin
helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt
Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille
vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise
on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita
asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin
kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni
Clairfeldin kanssa.
-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.
-- Ja Bernhard, -- jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, --
Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa
ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia
asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja
mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä
kuunnellessasi.
-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! -- toisti tyttö
itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.
-- Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! -- naurahti
äiti. -- Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit
sinä silti Paulistakin pitää.
-- Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä
Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja
paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä
omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?
-- Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään.
Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä
olemme siinä maassa syntyneet.
-- Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja
sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua
ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko,
-- vakuutti Vera hyvin tosissaan.
Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat
huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!