Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa
pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä
kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa
puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli
leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä
oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin
pääkaupungin panettelijoita?
Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby
oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa,
kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa
omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan
hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby
ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen
omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä
köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo
muuttunut paljon valoisammaksi.
Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen
lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan
ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle
perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja
onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen
poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt
maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin
rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta
rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis
puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen
mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä
perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen
kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin
aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia,
mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun
rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine
kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan
kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi
kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli
nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui
puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat
määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja,
joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä,
mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan
keskinäistä ystävällistä luottamusta.
Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka
ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden
päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän
tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava
kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai
kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen,
tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän
puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa
seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa
taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut
mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan
päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen
oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin
vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon,
jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi
asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan
aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa
voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä
puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan
peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen
herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen
entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti
vallankumouksen Falkbyssä.
Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin
porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten
puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä
suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo
seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan.
Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot
saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi,
ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun
yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota
suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena
hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän
myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia
laitoksiansa, ja lopuksi -- kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt
Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja
tuosta onnistuneesta laitoksesta -- väitti Bergflykt jo kiven kovaan,
ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut
Falkbyn kanssa kilpailla. -- Sitähän minä aina olen sanonut, -- arveli
hän, -- että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten,
mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain
kreivittären puolelleni.
Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee
innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa
kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen
tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista
käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen
skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.
-- Hitto vieköön,-- sanoi skoonelainen, -- kylläpä vaarikulta nyt
koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?
-- Niinpä niin, Rasmus, -- vastasi mestari, -- nyt on armollisen herran
syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.
-- Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan
vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.
-- Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi
jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina
ollut niin kovin hyvällä kannalla.
-- Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä
juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.
-- Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä.
Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita
hapsia.
-- Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi
muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua
valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on
varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin
pystypäinen ja uppiniskainen.
-- Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen
kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle
osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan
selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan
muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin
valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen,
lurjus?
-- Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan,
sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja
kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun
hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.
-- Minä sinut voitelen! -- huudahti puutarhuri ja tarttui jo
pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.
Rasmus herkesi hyväksi. -- Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, -- vakuutti
hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.-- Sanoittehan itsekin,
vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.
-- Sen sanoin, -- virkkoi Bergflykt. -- Mutta se ei ole armollisen
kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.
-- Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi
on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei
hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.
Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli
varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi
siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen
kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta,
ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.
-- Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! -- tokaisi
ilkipintainen renki. -- Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?
-- Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja
nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas
vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.
-- Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: -- kysyi renki.
-- Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole
yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että
vapaus on vain herroja varten.
-- Aasi!
-- No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä
minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin
poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä
tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä
johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten
silmiä kääntämään.
Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta
renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään
kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.