Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista
Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen,
käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten
juoksivat häntä vastaan.
Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa
riemuissa ja suruissa. -- Mitä on tapahtunut? -- kysyi hän, samalla kun
hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien
pilvien lävitse.
-- Pelkään, -- vastasi Eerikki, -- uneni käyneen liiaksikin toteen.
Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen
onnellista vuotta -- ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen
Suruttomaamme.
-- Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! --
nuhteli häntä uskollinen puoliso. -- Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä
sinua huolestuttaa!
-- Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin
kuin hän uskoo _nemesis divinaan_; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan,
jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno
on tänään sanonut irti lainani.
-- Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana
vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta
saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi,
jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet
kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota
lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi
hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi
hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen
laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta.
Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina
tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle
Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme
morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen
äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa
nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!
Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen
silmiinsä. -- Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! -- sanoi hän. --
Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin
oivaa kasvia kuin sinä.
-- Mitä joutavia! -- nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä
kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen
veitikkamaisten silmäripsiensä alta. -- Tuo ei ole mitään, jos Jumala
edespäinkin suo meille terveyttä.
-- Niin uskon minäkin, -- sanoi mies, -- enkä joutuisikaan epätoivoon,
kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi.
Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.
-- Vai niin? Siis Paul! -- virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat
nopeasti ja selvästi.
-- Hänet on erotettu yliopistosta! -- vastasi Eerikki.
-- Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?
-- Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden
tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä.
Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua
ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet
anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?
-- Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.
-- Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli,
että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen
kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan
Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa
asioissa ankara kuin roomalainen.
-- Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no,
se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin
kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista,
Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?
-- Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän
talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki
lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut
useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi
on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.
-- Se siivo, kunnon ylioppilas!
-- Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on
ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul
olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen
kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen
jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä
miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään
ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero
tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän
pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.
-- Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, -- vastasi
Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. -- Mutta nyt ei ole kysymys
siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on
tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan
ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on
kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat
panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää.
Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä
pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?
-- Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.
-- Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti
matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.
-- Minäkö? -- sanoi Eerikki hämmästyen. -- Juuri sinähän niin vakaasti
vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?
-- Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa,
-- vastasi Eriikka päättävästi. -- Et matkusta Afrikkaan, ystäväni.
Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet
tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän
kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä.
Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén
kanssa meidän asioistamme.
-- Ja sinä jäät yksin, Eriikka?
-- Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen
rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita
hoitamaan.
-- Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! -- huudahti Eerikki
ihastuneena. -- Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä
hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun
ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on
päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee
vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.
-- Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon
laulavan! -- sanoi Eriikka harmistuneena. -- Minusta näyttää kuin olisi
tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat
kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään
hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.
-- Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.
-- Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko
Paul maksanut pelivelkansa?
-- Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut
kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.
-- Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.
-- Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan
tunnustaa.
-- Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?
-- Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään,
että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.
-- Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä
tekee?
-- Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka
Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa,
mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia
tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan
tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta
en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin
epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.
-- Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin
puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion
kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa
portin ja tulee tännepäin...