Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen,
joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille
pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet.
Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen
laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut
ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille
vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat
polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä,
hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan
ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut
itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen
ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli
syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa
Suruttomaan.
Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja
kuuli Leon karkean äänen, -- saman Eudoksius Lejonfällin, jonka
sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä
huomiota.
Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa
mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän
papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen
tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että
juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta
ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja
kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille
mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen
tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.
-- He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, --
sanoi Leo; -- mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan.
Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja
Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole
mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.
Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli
itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi
portin pieleen.
Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna
Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen
suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden,
kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu
luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman
kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä,
viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt
valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat
runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän
olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin
yksi mies, nimittäin Kellgren -- ja hän oli vielä tuskin muuta kuin
raaka-ainetta -- jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo
kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.
Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja
kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä
huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta
perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos
ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain
historia.
-- Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla,
kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet
mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! -- huudahti
Clewberg iloisesti. -- Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista,
hakusanan _Christianisme_ kohdalla.
Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista
ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita
ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua
tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten
oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä
ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että
Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo
mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa
vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään
anteeksi loukatuilta teologeilta.
Leo seurasi häntä piispan talolle. -- Parasta on, että sinulla on
kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, -- sanoi
uskollinen ystävä.
Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä
kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin
edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.
-- Nuori mies, -- sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, -- olet tänään
suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet
velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun
toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden
kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut
tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.
-- Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee
ajatella minusta niin hyvää, -- sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin
hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. -- Osoittaakseni, että sen
ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen
luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa
väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä
vastaan, joita katsoo vääriksi.
-- Ei _kaikkia_ aseita, -- sanoi piispa ankarasti. -- Ainoastaan
raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee
kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on
vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on
teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi
ihmisellä ole _vakaumusta_, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se
anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin
opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien
esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä
anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.
Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.
-- Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, -- jatkoi piispa
ystävällisemmin. -- Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut
malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa
esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.
-- Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän
korkea-arvoisuudellenne, -- sanoi Paul, -- jos teeskentelisin
katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan
anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.
Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän
jatkoi osaaottavalla vakavuudella:
-- Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen
uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole
maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies -- en esimiehenäsi, vaan
isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi -- älä usko tuota uhman ja
kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on
todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista
vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi.
Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin
vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet
toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista
menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit
hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa.
Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon
kaikki unohdettu!
Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan
sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. _Tätä_ sydämellistä
varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset
isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän
oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi
kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui
päätöksessään.
Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel,
velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta,
ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:
-- Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä
vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10
konsistorioon.
Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin.
Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi
taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa
vastaan.
-- Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, -- sanoi
hän, -- mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.
-- Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! --
sanoi piispa pahoillaan.
-- Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, --
ilmoitti Paul vakavalla äänellä.
-- Niin ollen, -- vastasi piispa, -- erotan sinut vuoden ajaksi Turun
yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, _jos pyydät
anteeksi_.