-- Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (_sincerissimam
venerationem_) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, -- alkoi
maisteri Seleen sointuvalla latinalla. -- Tunnustan myöskin kernaasti
hänen teoksensa ansiot _in amplissima forma_. Ainoastaan muutamia
vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet
kirkkaan auringon edessä (_nubila Phoebi_), katson velvollisuudekseni
keveästi kosketella (_leviter tangere_), antaakseni tekijälle enemmän
tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (_praeclaram
eruditionem_). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä
luettava muuten hyvin huolellisen (_scrupulosissima_) Frenckellin
kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).
Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti
tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää
suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä
sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin
etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja
vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen
kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko
suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy,
ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin
vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.
-- Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, -- sanoi respondentti --
ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin
tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.
-- _Nequaquam_, ei suinkaan, -- keskeytti opponentti, suuresti
kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa
huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,
-- Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen,
-- selosteli Paul.
Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt
tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden
oikean merkityksen ja tarkoituksen.
-- Sitten, -- sanoi opponentti, -- on tekijä minun mielestäni vähemmän
tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta
pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi,
vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä
hämäriä kohtia...
-- Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- selosti Paul.
-- Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- sanoi maisteri Seleen
kovasti suuttuneena, -- ja pyydän että respondentti käyttää _verba
formalia_. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista...
-- Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat
valaisemista, -- toisti respondentti hyvin vakavasti.
Kuulijakunta purskahti nauruun.
Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti
palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka
keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat
todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen
vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten:
_nego_, minä kiellän!
-- Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, -- selosti Paul
järkähtämättömän tyynesti.
-- _Nego, iterumque nego!_ -- huudahti maisteri Seleen.
-- Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään
korkeinta olentoa ole olemassa, -- jatkoi tuo taipumaton respondentti.
Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä.
Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat
kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin,
tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta
rohkeudesta.
-- _Dominus respondens_ käsittää väärin korkeasti oppinutta
opponenttia, -- puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten
saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän
hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi
uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan
koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä
selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille
korville.
Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun
selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita
Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa
kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä
raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen
respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa
hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän
mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.
-- Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on
epäiltävä kirja -- sanoi respondentti.
-- Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa,
-- oikaisi vastaväittäjä.
-- Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi,
-- sanoi Paul.
-- Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää -- oikaisi
Hjelt.
-- Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta
Jesaiasta.
Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta _auditorium majusen_
hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään
tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä
sotakunniaansa.
Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista,
joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen
teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita
odotettiin.
Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin
itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja
ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan
hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.
-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän
tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, -- lausui respondentti yhtä
kylmäverisesti.
Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen
respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan
vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton
oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen
sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian
etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi
sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.
-- Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian
metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta
aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää
korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, -- selosti Paul
terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat
kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo
kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä
vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta
hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota
tahtoi puolustaa.
Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat.
Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän
saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin
kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa
puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja
kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka
jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton;
kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan
asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita
rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä
olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä
kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen,
jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee
pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään
nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti,
loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe
olisi ollut täydellinen mestariteos -- siitä puuttui ainoastaan
kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.
Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan
pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin
alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli
selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän
tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha
omatunto.
-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, -- sanoi hän, --
julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja
miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti
tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa
kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti
tappavaksi myrkyksi.
Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias
nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle,
joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin
selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja
heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden
jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota
uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin
harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.
Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. --
Nuori mies, -- sanoi hän Paulille, -- sinä tulet tänään kello 4
luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, -- lisäsi hän
Alanukselle, -- päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.