Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita
tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi
määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös
ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä
aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina
tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa
niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja
jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa,
joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään
maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat
juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi
ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.
Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana
kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista.
Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut
selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta
kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä.
Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa
ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita.
Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen
tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja
samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota
ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771
suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä
muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain
mielenhouretta -- aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä
aikoina on tapahtuva.
Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa.
Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset
tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään
vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja;
lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö.
Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo
ennen on kerrottu.
Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet
luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita
epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia
harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi
kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä.
Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen
oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata
hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon
puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin
käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi
ankaran tutkimuksen _contra atheistas_, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä
oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli
ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä
innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä
oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä
uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla
saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan,
sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen
kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta
voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset
vastustajansa.
Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään
muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään
kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka,
lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa
olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä
pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät
näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää
Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa
juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen.
Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan
akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan
puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin
olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta,
pahantekijä: oletko ateisti?
Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus _auditorium majusen_
ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen
puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka;
jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat
molemmat varsinaiset vastaväittäjät, _prior_ ja _posterior_, dosentit
Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat
tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander,
akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies,
jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen
rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin
jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha
kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla
nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss,
josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä
ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä
jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa
virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja
lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman
viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen
nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm
ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän
takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist,
sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius,
Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja,
kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja
_director musices_ Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon
urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden
taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet
valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik
Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti
sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.
Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella
rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja
varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja
kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten
seurasi _lectio praecursoria_, eli aineen valmistava esitys, jossa ei
säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja
sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe,
jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin
teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt
ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä
kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien
näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi
vihdoin itse väittelytoimitus.
Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta
(_argumentum ontolugicum_), jonka avulla ihminen oman järkensä
puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin
täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui
yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen
päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi
valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta
voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen
asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.