Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli
kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.
-- Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, -- virkkoi Paul, aikoen lähteä.
-- Odotahan vähän, -- jatkoi vanhus, vielä kerran punniten
kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. -- Paljonkohan tämä
kappale voi painaa?
-- Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.
-- Tahdotko myydä sen minulle?
-- Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?
-- Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan
sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.
-- Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.
-- Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa
viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle
kolmesataa viisikymmentä.
-- Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän,
että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen.
Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin
kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.
-- Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.
Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.
-- Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, --
sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä
edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.
-- Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi,
jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä
omasi; en tarvitse sitä.
-- Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.
-- Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä
on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei
Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?
-- Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.
Paljonko hän on velkaa?
-- Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat
täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun
setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti
tänään tai huomenna.
Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa.
Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi
palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle
kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta,
vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä
enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi
hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia
kultakappaleita.
-- Minulla on ehdotus tehtävänä, -- sanoi hän. -- Eno maksaa minulle
kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30
prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on
kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.
-- Mistä sinä ne saat?
-- Minä teen ne.
-- Sinäkö?
-- Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä
klo 12:n ja 1:n välillä.
-- Älä uskottele minulle lastenloruja!
-- Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja,
mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla
yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon
yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse
uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.
Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä
kanssa. -- Jos asia todellakin on niin, -- sanoi hän vihdoin, --
silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt
hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen
laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen
apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon
saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin
tahansa.
-- On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?
-- On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut
ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut.
Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko
sinua. Missä teet kokeesi?
-- Ei sitä tehdä täällä kotona, -- vastasi Paul kartellen.
-- Missä se tehdään?
-- Sitä en voi sanoa.
-- Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun
kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa
minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.
-- Mutta jos voin?
-- Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä
huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.
Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi
silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota
aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin
Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:
-- Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä
minä tiedän tästä asiasta?
-- Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen
takaukseen, -- vastasi kauppias.
-- En tahdo, että kukaan epäilee _minun_ sanaani, -- sanoi Paul
ylpeästi, -- enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden
enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun
saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.
-- Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?
-- Aningaisten tullissa. -- Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha
rakennus oli.
-- Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.
-- Tätä nykyä, -- sanoi Paul, -- täytyy minun valmistua erästä
väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa
sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä
kultakappaleesta.
-- Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan
tuon palasen, jos se on oikea.
Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen
setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut
varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä
käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen
setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen
vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi
katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään
metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo,
rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään,
pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi
jyrkästi:
-- Mutta jos petät minut?
-- En voi koskaan pettää, -- vastasi nuorukainen osoittaen sitä
ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.
Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:
-- Mitä teet näillä rahoilla?
-- Maksan erään velan.
-- No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä
lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä
pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.
Paul puri huultansa. -- Niinkuin eno tahtoo, -- vastasi hän.
He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä.
Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui
miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä
kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin
vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.
Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson
syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.
-- Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, -- sanoi Joonas itsekseen.