Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille,
että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin
kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan
liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska
useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä,
niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin
pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä
kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat
olleet omistajilleen kunniaksi.
Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella,
säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen
varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet
korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys,
tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo
hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se
lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät
sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön
oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät
voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli
rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui
itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi,
tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun
johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta
häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun
syrjälle sysäävään kullanjanoon.
Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle
sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä,
kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä,
juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä
kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi
epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa,
kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi
kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta
enkeliolennosta -- ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun
jumaloimiseen!
Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla
tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun
tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen
hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja
ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon
syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli
tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi
Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi
juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi
miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka
puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa,
onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja
puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä
enemmän rahaa.
Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin
ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä
varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin
mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella
säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki
Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa
enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan
vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa
rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille,
ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa
kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli
maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden
irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää,
rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä
arveluttavassa pinteessä.
Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä
tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla.
Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt
hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki
kapineet -- lammasnahkaturkinkin -- erityiseen huostaansa. Lasten nenät
oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin
oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä
siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa
nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin
kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.
Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan
vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa
hänet syliinsä.
-- Tule katsomaan koreita ketjujani! -- sanoi ukko, mielihyvin
helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa
ylellisyytensä.
Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja
taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava,
vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa
Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:
-- Anna se Roosalle!
-- Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? -- kysyi ukko hyvillä
mielin.
-- Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, -- vastasi lapsi.
Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin
ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa
olevan ivan.
Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi,
kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma
työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas
mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan
veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset
ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle
tuhannen riksiä velkaa.
-- Kuinka täällä tullaan toimeen? -- kysyi hän Paulilta, heidän
noustessaan portaita ullakolle. -- Vähän tuloja, vai kuinka?
-- Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, -- vastasi Paul.
-- Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, -- jatkoi kauppias
ylenkatseellisella äänellä. -- Heitä miellyttää parhaiten loikoilla
kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin,
äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla
puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin
siitä edes hyvää karjanrehua.
-- Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, -- arveli Paul.
-- Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä.
Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat
maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja
lapset niskoillensa.
Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä,
niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan
jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis
voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.
Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin
hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen,
jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon
pöydälle.
-- Mitä tuo on? -- kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin
kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.
-- Onpahan vain palanen kultaa, -- vastasi Paul välinpitämättömästi.
-- Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia?
Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan
huoneeseen? -- kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.
-- Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia
kimpaleita teemme joka päivä, -- sanoi Paul hymyillen.
-- Teette? Teette? -- kertoi ukko. -- Mitä se merkitsee? Tämähän on
puhdasta kultaa?
-- Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä,
milloin vain tahdomme.
-- Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä
minusta pilaa?
-- Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista
keksinnöistä?
-- Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen
kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa?
Semmoisia tyhmyyksiä! -- Ja ukko punnitsi metallikappaletta
ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.
-- Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe,
-- vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.