Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius
Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa
väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti
Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin
kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä
mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän
kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen
kreiviin.
Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin
huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan
tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli
sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli
tapana ostaa suoraan pursista.
Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset
kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei
ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla,
joista silloin sattui olemaan puute Turussa.
-- Odotapas, -- sanoi Leo. -- Kysytään noilta pohjalaisilta
silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea
kolmella äyrillä kappaleen?
-- Saapa niinkin, -- vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli
suuren luukun luona. -- Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai
pehmoista patukkaa.
-- Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on
ilmaa suupielissäsi, -- vastasi Leo. -- Lohenne on kai tavallisuuden
mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.
-- Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän
lohen, jonka saan, -- vastasi talonpoika.
-- Mistä olet kotoisin? -- kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat
vastaukset miellyttivät.
-- Isokyröstä, jos oikein muistan, -- vastasi talonpoika.
-- Oletko täällä omalla laivallasi?
-- Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on
minun.
-- Kuka on enosi?
-- Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta
satuja juttelemaan, -- vastasi talonpoika.
Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi
nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja
kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan
talonpojan puoleen. -- Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan
rantaportaaksi? -- murisi hän, -- vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja
mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle,
Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä
otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet
maihin.
-- Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla;
eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? -- kysyi
Joonas tyhmäksi tekeytyen.
-- Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen
tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä
kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät
yhdeksän talaria kuukauspalkasta.
-- Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa
Turussa? -- kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.
-- Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee
keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin
syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun
tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat
sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja
nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata
väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä
laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.
-- Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, -- rohkeni Joonas taas
huomauttaa. -- Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias
asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi
enon luottoa.
-- Niinkö luulet? -- No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo,
vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa
venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen
vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa
seisovat meitä töllistelemässä?
-- He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa
varten, -- vastasi Joonas.
-- Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?
-- Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? -- kysyi Paul, joka
tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.
-- Palvelijanne, -- vastasi ukko äreästi.
-- Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi
Turkuun! -- sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen
kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.
-- Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, -- sanoi vanha Larsson, jonka
lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi
jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri
Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli
niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet
viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.
-- Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, -- jatkoi vanhus leppeämmin ja
pudisti nuorukaisen kättä. -- Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin,
joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa
päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin
sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja
velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua
sittemmin.
-- Varsin hyvin, -- sanoi Paul. -- Jos enoa haluttaa, voimme mennä
yhdessä Suruttomaan.
-- Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä,
sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä
töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi
nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet
minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.
Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta
eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon
kreivilliseen kätöseen. -- Kas, hyvää päivää, Pertensölt, -- sanoi hän
suomalaisella murteellaan. -- Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua
toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli
ja Perttilän Pennan ottopoika.
Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän
hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut
perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi
talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että
Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen
aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen
leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti
Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia
neljää valtiosäätyä.
-- Niin tekisimmekin, -- vastasi talonpoika reippaasti.
-- Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno _on ollut_, ja
minä _olen_ valtiopäivämies.
-- Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! -- huudahti
Paul kummastuen.
-- Juuri ummelleen kolmenkymmenen, -- vastasi talonpoika. -- Mutta se
ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt
aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme
myydyksi.
-- Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? -- kysyi Paul.
-- Asia on, nähkääs, semmoinen, -- kuiskasi Joonas, -- että eno on
vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta
se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna
valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat
aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio
sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja
sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina
pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion
minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?
-- En ole tullut tuota ajatelleeksi, -- vastasi Paul hymyillen. --
Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.
-- No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää
Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte
jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä
hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on
vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin
kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän
tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan,
mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin
sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia
lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta,
niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.