Sen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin
kokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld
ullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka
hän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon
loistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan
laskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla
ollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita
metalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo
pieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata,
sekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.
Tämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan
raha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen
velkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli
hänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata
sillä maailmaa -- mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon
tyydyttämiseksi!
Vuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin
edessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta.
Kuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan
kulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta
aina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien
kyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo
taikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä
valtakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä
vastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki
yhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat,
tehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja
rikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen.
Ei mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli
kultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä
erämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja
loistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se,
joka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä
hurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen...
Kun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan
oli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä
turhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja
mikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten
kiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi
Paul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa
hämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut
sen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän
selvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä
hän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin,
että Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten
kemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin
suola, rikki ja elohopea! Olihan siinä _flogiston_, tuli-ilma, ja
kaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan
sai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi
laatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja
elohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi
palauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen
taikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.
Kiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi
aukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu
Turun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän
tuttavuuden tekemistä.
Ajateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka
paksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja
hyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll,
mutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse
nimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon
tyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen
elämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli
hänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina
Hollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen
piti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä
muutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli
yhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että
hänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin
hänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä
ehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän
oli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen
opin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi
lukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi
partaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen
rauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut
ketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin
Turun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo
taistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka
oli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten
kun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti
rauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia
hyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten
vaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius
Lejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa
ollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta
menestystä tukalassa papintutkinnossa -- ei ketään, lukuunottamatta
noita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he
olivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä
voinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo
kymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään
näkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta
papinkauluksesta.
Tämä arvoisa _civis academicus_ se nyt tunki kookkaan ruumiinsa
kaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä
suurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli
hänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja
hänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.
-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin
asioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin
tyynellä itseluottamuksella.
-- En, -- vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan.
-- Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä.
Alanus tahtoo minua respondentiksi.[9]
Henrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin
lutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.
-- Vastaa niinkuin paavi vastaa: _non possumus_!
-- Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander
sairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna
tarkastettavaksi.
-- No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta
niinkuin tupakoiden vain.
-- Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon
kärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä
lukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan
edessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso,
Paul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle
hyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin
olen takonut sinulle _perpetuum mobilea_ ja auttanut sinua valamaan
luoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä
olimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun
sijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun
tulevaisuuteni on turvattu.
-- Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?
-- Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta _contra
atheistas_. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen
väittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11]
Sanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.
-- Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.
-- Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain
tahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi
purjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.
-- Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi.
_Contra atheistas_? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo
johtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä,
kuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.