Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut
ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha
palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin
rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita
kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka
päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua -- ja se
tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa -- alkoi elämä taas tuossa
pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin
kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen
ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat
naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat
nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä
koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi
olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti
vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon
aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.
Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan
hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden
salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä
sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä
hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä
pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla,
vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä
merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle
huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla
joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla,
samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla
oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla
nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen
vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista
tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.
Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä
ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja
huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin
askelin.
-- Tässä olen, tohtori! -- virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti
luotaan. -- Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole
parempi Cornelius Agrippaa ja hänen _occulta philosophiaansa_, jota
tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on
parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä
silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä
käsilläni voin tunnustella.
Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. -- Semmoisia ne ovat
kaikki, -- jupisi hän, -- kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana,
ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin,
vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain
kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat,
nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos
tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti
antaudut käskyjeni alaiseksi.
-- Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa
maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja
korot voitte määrätä mielenne mukaan.
-- Ja jos annan? -- kysyi tohtori oudosti hymyillen.
-- Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne.
Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat.
Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on
minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on
tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan
sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko
tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen
mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori,
sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän
vuoksi.
-- Voisin kysyä sinulta, nuori mies, -- jatkoi salataitojen mestari,
näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, -- voisin kysyä sinulta,
minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit
koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi
käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että
tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan
raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan
anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka
väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien
on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on
saanut nimekseen jumalainen tiede, _lapis philosophorum_, viisaiden
kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?
-- Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta
riksistä voitte myydä sieluni.
-- Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä
suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä
ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta
vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea,
muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan
lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.
-- Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää
hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten
mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? -- virkkoi nuorukainen
halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois
kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin
liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen
ankkurinmuotoisen magneetin.
-- Sana, -- vastasi viisas tohtori, -- on hengen miekka ja kilpi.
Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu
siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä
mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden
yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo
sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien
mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana,
mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän
kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan
suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten
valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä...
Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle
lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille
hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen
oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus
sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia
höyryjä.
Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.
-- Kiertotähdet ovat meille suotuisat, -- jatkoi tuo eriskummainen
mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä
varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas,
ennenkuin annan sinulle luvan puhua!
Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä,
pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei
herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi.
Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli
liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät
näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän
heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.
Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden
vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa
keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki
ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon
melkein kolmanneksi osaksi.
Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla
olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa,
keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se
vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi
massaksi.
Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen.
Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja
hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan
ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan
aineeseen.
Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin
ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua
oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä
kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta
levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain
kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa.
Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää.
Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe,
uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet
näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli
savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas
aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.
Kello löi kaksitoista.
Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen
vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti
otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi
vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen
kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti
valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua
ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.
Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon,
toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka
osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen
kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä
äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois
kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa
uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi
suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että
mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se
merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan
päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä,
että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat
ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden
kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset
voimat salaisuuksien syvyyksistä.
Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli
luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen,
mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön,
joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin
näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin
muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä
tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui
viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä
tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot
rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään.
Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä,
hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen
kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen
kolmijalan viereen.