9. LOISTAVA PALLO.

Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut

ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha

palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin

rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita

kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka

päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua -- ja se

tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa -- alkoi elämä taas tuossa

pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin

kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen

ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat

naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat

nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä

koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi

olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti

vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon

aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.

Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan

hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden

salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä

sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä

hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä

pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla,

vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä

merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle

huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla

joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla,

samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla

oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla

nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen

vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista

tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.

Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä

ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja

huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin

askelin.

-- Tässä olen, tohtori! -- virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti

luotaan. -- Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole

parempi Cornelius Agrippaa ja hänen _occulta philosophiaansa_, jota

tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on

parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä

silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä

käsilläni voin tunnustella.

Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. -- Semmoisia ne ovat

kaikki, -- jupisi hän, -- kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana,

ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin,

vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain

kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat,

nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos

tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti

antaudut käskyjeni alaiseksi.

-- Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa

maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja

korot voitte määrätä mielenne mukaan.

-- Ja jos annan? -- kysyi tohtori oudosti hymyillen.

-- Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne.

Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat.

Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on

minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on

tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan

sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko

tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen

mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori,

sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän

vuoksi.

-- Voisin kysyä sinulta, nuori mies, -- jatkoi salataitojen mestari,

näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, -- voisin kysyä sinulta,

minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit

koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi

käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että

tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan

raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan

anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka

väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien

on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on

saanut nimekseen jumalainen tiede, _lapis philosophorum_, viisaiden

kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?

-- Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta

riksistä voitte myydä sieluni.

-- Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä

suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä

ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta

vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea,

muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan

lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.

-- Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää

hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten

mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? -- virkkoi nuorukainen

halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois

kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin

liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen

ankkurinmuotoisen magneetin.

-- Sana, -- vastasi viisas tohtori, -- on hengen miekka ja kilpi.

Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu

siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä

mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden

yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo

sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien

mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana,

mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän

kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan

suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten

valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä...

Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle

lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille

hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen

oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus

sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia

höyryjä.

Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.

-- Kiertotähdet ovat meille suotuisat, -- jatkoi tuo eriskummainen

mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä

varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas,

ennenkuin annan sinulle luvan puhua!

Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä,

pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei

herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi.

Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli

liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät

näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän

heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.

Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden

vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa

keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki

ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon

melkein kolmanneksi osaksi.

Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla

olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa,

keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se

vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi

massaksi.

Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen.

Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja

hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan

ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan

aineeseen.

Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin

ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua

oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä

kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta

levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain

kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa.

Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää.

Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe,

uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet

näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli

savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas

aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.

Kello löi kaksitoista.

Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen

vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti

otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi

vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen

kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti

valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua

ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.

Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon,

toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka

osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen

kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä

äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois

kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa

uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi

suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että

mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se

merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan

päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä,

että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat

ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden

kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset

voimat salaisuuksien syvyyksistä.

Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli

luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen,

mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön,

joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin

näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin

muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä

tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui

viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä

tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot

rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään.

Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä,

hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen

kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen

kolmijalan viereen.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 18 / 95 题