Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön.
Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat
jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin
aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia
tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden
ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän
ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka
rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo
salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen
käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat
hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset
enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.
Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi
itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa
siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän
luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä
ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit
katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä
heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun
selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen.
Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti
hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä
maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.
Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä
istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen
perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen
katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:
-- Hyvää huomenta, kuningas Midas!
-- Hyvää huomenta, Faeton! -- vastasi Paul, suutuksissaan tästä
viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.
Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik
Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen
sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.
Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun
ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento
16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen
piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä
oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.
-- Menetkö Hasselin luo? -- kysyi Tengström.
-- En, vaan Gadolinin, -- vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti
olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.
-- Hyvästi.
-- Hyvästi.
Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat
mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa
Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin,
siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin
toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit
vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti
päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen
lainata häneltä kirjan.
Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun
pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa
huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta -- Turun pappeinkokoukseenko? Ei,
vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään
oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu
mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi
erään valtiollisen juonen paljastuksen.
Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi
luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin
luonnontutkija.
-- Mitä Bertelsköldillä on asiaa? -- kysyi professori, ei juuri
tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.
Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen _De l'esprit_.
-- Mitä hän sillä tekee? -- kysyi professori, rypistäen kulmiansa.
-- Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, -- vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.
-- Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle
Helvetiuksen?
-- Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.
-- _Ne inducas nos in tentationem_.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota
sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?
-- Tunnen.
-- No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon
Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti
todistettu. _De axiomate non disputandum_.[4]
-- Mutta jos epäilee...?
-- Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan
viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa
enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko
hän yhä vielä vilpitön hattu?
-- Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen
maanviljelystään.
-- Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä,
porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, _tenax propositi vir. Valeas,
studeas_![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.
Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein
tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle
Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli
ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.
Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa:
_De essentiis rerum aeternis_.[6]
Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui
paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää
aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos
mahdollista, vieläkin kylmempi.
-- Aikooko herra suorittaa tutkinnon? -- kysyi hän.
-- En vielä, -- vastasi Paul. -- Olen käynyt herra professorin
luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.
-- Onko hänellä minun ontologiani?
-- Osaan sen ulkoa.
-- Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.
Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!
-- Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni
päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen
toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.
-- Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on
absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään.
Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?
-- En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, -- vastasi Paul,
karvas tunne rinnassaan.
-- Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän
löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.
-- Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?
-- Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]
Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko
hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella
olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen
aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi
paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut
julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä
valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten
kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä.
Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.
Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan
keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna
yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä,
joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori
oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut
huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta
lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui
miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä
voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen
olennossaan.
-- Minä tulen, -- sanoi Paul, -- pyytämään herra maisterilta erästä
kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa
kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: _De occulta philosophia_.[8]
-- Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista
taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille
kuin maistereille ja opettajille.
-- Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua
sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan
etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.
-- Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.
-- Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.
-- Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on
kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin _Occulta
philosophiasta_.
-- Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.
-- Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt
vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei
sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole
olemassa.
-- Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja
elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.
Porthan silmäili häntä tutkistellen.
-- Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, -- sanoi hän
puristaen nuorukaisen kättä. -- Mutta uskokaa minua, kreivi käy
harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole
ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin
hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen _Occulta philosophian_
hullutuksista.