Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä
kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä
muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä
lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä
kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. --
Tule, -- sanoi kasvitarhantirehtööri, -- minulla on sinulle jotakin
sanomista.
Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen
kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja
rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan
hämärässä.
-- Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, -- alkoi
Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.
-- Olen, -- vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.
-- Missä olet ollut?
-- Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.
-- Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin
sinulle kamreerille vietäväksi.
-- Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.
-- Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne
maksaa?
-- On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.
-- Millä tavoin?
-- Se on minun asiani. En ole mikään petturi.
-- Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se
tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.
-- Itse olen itseni oma.
-- Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat
heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko
tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme
vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet
velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen
Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen
töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään
petturi.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen
uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi
rohkeasti: -- Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta
talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt
poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan
siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei
kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus
on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta
toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään
kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla,
idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi
sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen
tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon
enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300
riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista
on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko
minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut
kultamöhkäle.
-- Tuo on minulle tuttua puhetta, -- virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja
vakavasti. -- Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä
kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan
kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme
voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä
ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on
korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua.
On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa
asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi
on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun
sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen
intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei
pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten
onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten
intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi.
Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta,
omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden
nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin
voimiisi.
Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet
kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli
näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.
-- En ole pelannut rahoja voittaakseni, -- virkkoi hän katkerasti. --
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.
-- No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt
huojennusta sydämessäsi?
-- Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian
kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.
-- Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita
kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.
-- Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin
nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa
ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat,
ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella
vapaasti.
-- Poika -- olet lukenut Rousseauta!
-- Olen lukenut _Émilen_ -- vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.
-- Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi
huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja
sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden
perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.
-- Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! -- huudahti
Paul hehkuvin silmin.
-- No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun _Émilen_,
niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät
lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa
elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä,
tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden
lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.
-- Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen
vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille,
jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava
luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.
-- Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun
saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että
sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero
ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret
ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?
Paul oli vaiti.
-- Meidän tulee, -- jatkoi vanhempi ystävä, -- koettaa korvata
hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja
se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?
-- Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.
-- Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko
minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää
sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren,
Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.
-- Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!
-- Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.
-- En voi.
-- Miksi et voi?
-- Siksi, etten voi!
-- Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?
-- Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.
-- Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi
hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta
vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle
mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!
Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä
ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen
ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia
tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa
mielessä.
-- Mitä on elämä?
-- Mitä on luonto?
-- Mitä on henki?
-- Mitä olen minä?
Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä
kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin
yrttitarha", -- arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama
hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.
-- Oh, tuommoista! -- huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti
avonaisen kirjan kiinni.
Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei
ymmärtänyt omaa itseään.