Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa,
niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki
huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle
vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä
tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen
harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu
kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt
silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi
nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki
kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä
kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.
Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia
aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson -- sillä hän se oli --
nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson
kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa.
Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin
yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään
sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti
pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli --
ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta -- väliin sääskien tanssia
auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa
lentoa.
Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden,
lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja
vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan,
aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he
kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää
toisiaan.
Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja
hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian
serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat
oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa
Ljungien luo.
Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä
näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut
ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän
seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".
Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin
mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä
nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat
viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
-- Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? -- jatkoi hän, suuttuneena
tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
Tyttö pillahti itkemään.
-- Niin, itke nyt siinä! -- sanoi Paul ja työnsi hänet
ylenkatseellisesti luotansa. -- En käsitä, miksi luonto on luonut noin
kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot
sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä
en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?
-- Ilman aikojani, -- vastasi Silla vapisten.
-- Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja
minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia
muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas
taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai
katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini
tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on
muutakin ajattelemista.
-- Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun
puhut tuolla tavoin?
-- Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla
muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen
edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on
jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota
kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat
tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa
pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he
tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen
tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan
vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä
en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun
piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket
kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan
sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä
tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon
pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama,
vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen
iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman,
ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden
puupäissä nouseman pystyyn.
-- En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt
sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?
-- Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se
tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä
enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin
viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani,
Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja
soudamme ulos ulapalle -- ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä
semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne
suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä
saamme lepoa!
-- Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin
rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä
sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?
-- Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö
minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä
tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket
taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!
-- Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa,
tullaksesi nöyräksi.
-- Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy
tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä
olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut
sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että
saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla,
etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut
toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle
anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä
kukaan minua ymmärrä.
-- Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että
rukoilen kanssasi?
-- Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi
rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä
poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä
auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä:
maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy
päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas
tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin
kaikki toisenlaiseksi.
-- Äitisi on itkevä, Paul!
-- Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että
hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa.
Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet,
ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena
ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä
niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda
hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni
päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria
ajatuksia.
-- Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen
-- Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut.
Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut
syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen
ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä
vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta
taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi
mennyt...
Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan
ja nyyhkytti ääneensä.
Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset
kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: -- Herra
valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille
iankaikkisen rauhan!