-- No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! -- vakuutti
kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa
miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. -- Lähettää sinut
Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin
miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.
-- Asialla on huomattava puolensa, -- vastasi Eerikki, vielä kerran
lukien kirjeen alusta loppuun. -- Hallitus lähettää taas fregatin
viemään lahjoja Algerian deijille.
-- Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa
merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja
merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?
-- Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana.
Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan,
ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.
-- Ja mihinkäs minä jään? -- kysyi Eriika miltei itkien.
-- Tule mukaan!
-- Minäkö? Entä lapset?
-- Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne
äitini luo siksi aikaa.
-- Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että
lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään
voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen
ehdotus.
-- Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.
-- Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin
pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja
ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te
viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään
suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa
ollessamme?
-- Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari
Gaddia.
-- Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän
pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden
sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen
tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?
-- Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan.
Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän
kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman
ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.
-- No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka
usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen.
Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen
lukeneen?
-- Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko
yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan
hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla,
että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että
taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille
onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut
sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen
seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen
hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin
nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan
Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja
Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin,
Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa...
-- Mutta ei sinun kanssasi!
-- Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu
kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä
sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?
-- Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä
olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä,
että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja
sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!
-- Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken
vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut
hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä
haluan viedä hänet kanssani matkoille.
-- Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet
ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä.
Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon
sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän
tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset
valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän
joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö
hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään
luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä
puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta:
viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen
iltapäivällä.
-- Olet oikeassa, se on varsin kummallista.
-- Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän
täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin
ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki,
jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion
teille.
-- Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se
rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua
ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei,
älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme,
ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan
liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on
pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?
-- Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan
hän ehkä rakastunut?...
-- Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan
resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.
-- Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva
Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin
Paul.
-- Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut
korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.
-- Vai niin? Niinkö luulet?
-- Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden
ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille
nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista
hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin
Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin
puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan
arennista.
-- Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat
hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä
kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä
poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan
oikeilla teillä.
-- En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.
Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta
kasvattipoikaansa.