Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa
ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista
ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin
valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen
kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja
menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten
saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä
varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa
vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen,
rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli
_talous_. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen
valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on
käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis
etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus
kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun
Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään.
Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla
laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja
kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla,
lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla,
kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla
ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli
samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä
alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla
kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla
raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista
kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta
väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai
taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama
rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama
siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin,
kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden
yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia
muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin
"kemiallisia" muistutuksia _juris prudentia optificarian_ johdosta.
Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.
Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten
kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien
tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena
muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi
lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet
senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.
Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka
sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli
tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja
kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän
taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä
sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta
tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon.
Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden,
mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja
kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä,
sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita
samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään
varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia
harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä
kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa
monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli
hänen mukaansa nimitetty _Ljungii_; hänet oli kutsuttu kahden maanosan
useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli
sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä
kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin
tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei
Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli
onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen
orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori
kuusi huolii syksyn myrskyistä -- aina siihen saakka, kunnes hän eräänä
päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.
Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat
innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin
puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja
ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se
tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja
saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan,
nimittää heitä _dicotyledoneiksensa_. Eriika Lindelia iti nyt kaksin
sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut _polygamia
superfluata_, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua
_hippurista_, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on
kunnia yhdistää _monandria_-luokka _monogynia_-lahkoon.
Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä,
ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen
mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran
pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi
porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien
ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi
toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa
Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje
kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin
kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen
kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä
hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.
Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme --
_thalamiflorae_, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi
harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät
pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa,
ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä
tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri
Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti
ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen
sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä
kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson -- joksi yhä edelleen
tahdomme häntä nimittää -- mutta hän katsoi jo tanssineensa
tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta
sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta
äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.
Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung
nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin
Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti
hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin
voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia
silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja
teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella
pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten
tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi
alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri
kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa,
omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen
suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin
paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen
välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa
kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin
kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen
onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei
siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku
Roosa Maijalle tapahtui.
-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on? -- kysyi Eriika mieheltään, sitten
kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja
pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä,
niin että pärskyi äidin ympärillä.
-- Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, --
vastasi kasvitarhantirehtööri.
-- Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna
salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää,
oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta
sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt
erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle
puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa
kuin: anna minulle muisku!
-- Tänäkö päivänä, maltapas hiukan ... mutta missä ajatukseni ovatkaan
olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin ... nyt olen ottanut
sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä
vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta
sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan
aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi
kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin
juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua
sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä
iloitaksemme.
-- Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, -- laski vaimo
leikkiään.
-- Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että
Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani
usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle
takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista
vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut
vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta
ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja
sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi
unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta.
Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut
peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se
oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?
-- Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa.
Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää
paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia
taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä
Suruttomassa.