Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan
suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja
miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla
aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin
useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan
vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin
meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja
ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla
tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne
vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden
etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu
(tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo
vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja
naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla
puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli
siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni,
hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä
niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni
maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen
pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen
parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja
maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan,
viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset
pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten
yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi
tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui
siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet
pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet
niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei
viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat
hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja
sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli
saanut nimekseen _Suruton_.
Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin
ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi
hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin
kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja
omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin
hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti
kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli
harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja
kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita
silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi
imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia,
jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä
taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa
sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin
reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten
kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä,
jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä
myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli
syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista
koteloista.
Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta,
sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi
kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin
hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan
vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä -- kukkaiskuninkaan suuren,
yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa -- eikä hän ole väärin arvannut.
Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat
hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat
juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän
mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista
kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia
ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle
mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin
vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa
nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa
taidossa.
Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes
surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden
pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan
loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on
istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista
pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten
ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat
itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko
lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän
kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen,
rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen
sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö
karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei
millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin,
kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja
lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.
Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet
paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa
säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika
asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat
maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat,
yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.
Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis,
voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen
aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan,
ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut
kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa
kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee
mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.
Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei
ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee
asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin
tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana,
vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan
rumakaan -- miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot,
älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen,
lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin
hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet,
pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin
onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois
pahimmat rauhanhäiritsijät.
-- Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! -- sanoo hän. -- Kaikki tulee
hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin
saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.
Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa
itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä
tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja
isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin
reipasta ja kukoistavaa äitiä.
-- Niin käy aina -- sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla
on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi,
Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi
oikein hennonut myydä pesiä.
-- Olet sinäkin luonnontutkija! -- nauraa hänen vaimonsa. -- Milloin
olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun
muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa
_carduus acanthoidesin_ tänne puutarhaan päästäksesi _tussilago
farfarasta_. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä
minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!
Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.
-- Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä -- huudahtaa Eerikki
Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.
-- Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! --
vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.