Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan
kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja
samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty
ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä
huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä
täyteen piirretty messinkilevy.
Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa,
kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä
lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa
himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket,
ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi
voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen
valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut
houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.
Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen.
Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias,
puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun
nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno
kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset,
kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit
päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui
esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen
hattunsa ja sanoi:
-- Tässä olen, tohtori!
-- Olen sinua odottanut, -- vastasi tohtori kylmästi.
-- Minuako odottanut? -- toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua
odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.
-- Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella
kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en
tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.
-- Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte
kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun
katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte
minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin
teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt
tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä
voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää
voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen:
sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori.
Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen
yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan
olisi tullut teitä tuntemaan.
-- Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi;
minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren
siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas -- ehkä kauemmaksi kuin minä,
kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan
luonnon salaisuuksiin.
-- Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas
Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se
minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen
tehnyt, tohtori? Olen pelannut...
-- Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?
-- Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään
käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te
opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte
te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi... Hyvä,
ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin
ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän
kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota
uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa
suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla
muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun
jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat
osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna
viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen
taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja
punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja
kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin
vihdoin taskuni tyhjiksi.
-- Narri!
-- Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa,
että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello
tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja
linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin
vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on
hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on
rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin
luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia
teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen
kiittävä teitä niin kauan kuin elän.
Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta
antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen
luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja
sanoi:
-- Pane kätesi tislaimelle!
Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys
sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.
-- Näetkö tuota auringonsädettä? -- sanoi tuo eriskummainen mies.
Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan
työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on
jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia.
Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön
elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa
viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on
kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen
ainoaan asiaan.
Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia
tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken
lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt
mihin eikä kenen hyväksi.
Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa,
tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän
enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa
väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi
yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa
kirkastui.
-- Se onnistuu, -- kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista,
seitsemäntoista sekuntia ... katso, kuinka elinvoimat nousevat! ...
kahdeksantoista, yhdeksäntoista! ... nyt ne ehtivät reunoille
saakka ... kaksikymmentä! ... vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan
seurauksia vastaan ... kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi ... nyt
riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!
Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui
hän vieressään olevalle kolmijalalle.
-- Kiitän sinua, -- sanoi mestari, -- olet täyttänyt, mitä sinulta
odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava
kultaa.
-- En jaksa enää! -- änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja
pyörtymäisillään.
-- Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi
on sellainen helppo korvata. Kas tässä ... juo! -- Ja hän ojensi
voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla
nesteellä täytetyn pullon.
Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan.
Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat
jälleen.
-- Sepä oli hyvä juoma, tohtori! -- sanoi hän, mielihyvästä huoaten. --
Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?
-- Kenties! -- hymyili tuo eriskummainen mies. -- Älä unhota,
huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!
-- Minä tulen.