ja kuinka
Loiste hänen silmissänsä,
väre hänen äänessään
kertoi hänen hyvyyttänsä
sekä suurta sydäntään.
Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:
Ellei KUSTAA armossansa
verraksensa kelpoais.
Ruotsi surupukuansa
iät kaiket kantaa sais.
Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli
laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen
enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla
ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis
tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se
suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja
odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän
valjetessa.
_Yhdestä_ ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt
sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa
lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän
tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu
peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin,
epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun
taa?
Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan
porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi
sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle,
joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat,
jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat
kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa
kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli
saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan,
niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla
käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan
"Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan.
Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt
häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin
Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin,
sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana
Haartmanin luona, _colloqvium familiare'ssa_, jonka mainittiin sujuneen
tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään
laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon
ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista,
oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan
tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi
kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia
pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä
loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta
oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että
hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei
ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta
herättämään.
Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta,
joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään
kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten
läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän
omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi
kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet
huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä
sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta
reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki
lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen
sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme
neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta,
kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä
täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen
ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi
onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos
hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.
Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen,
käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan
tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan
leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin
housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla
koristettuihin kenkiin.
Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä
oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin
hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät
tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin
tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo,
josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon,
tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli
tyytymätönnä päätänsä. -- _Nondum vita!_ -- huokasi hän. -- _Quousqve
tandem mors praevalebit_?[2]