"ensimmäinen rakastaja." Melkein lukemattomat ovat ne hahmot, joissa
hän on lempensä sanoja kuiskaillut. Hän on vannonut Romeon valoja ja
Perdicanina tulkinnut Musset’n "katkeransuloista runoutta" ("Ei lempi
leikin vuoksi"). — Mutta myöskin toisellaisia tehtäviä hän on loistolla
ja kunnialla edellisten rinnalla hoidellut; hänen voittoretkiensä
reittien viittoina ovat m.m. Hamlet, Othello, Antonius; Sigismund,
(Calderón); Gessler, Posa (Schiller); Oidipus, Kreon (Sofokles);
Örnulf, Nils Lykke, Rank, Helmer, Lövborg (Ibsen); Daniel Hjort, Kustaa
Aadolf, Klaus Kurki.
Eihän Ahlberg enää pitkiin aikoihin ole kauniina kuutamoöinä kavunnut
köysiportaita Capuletin taloon, ei muutamaan vuoteen tulkinnut Hamletin
nerokasta hulluutta — Romeot ja Tanskan prinssit ovat vaihtuneet samoin
kuin Juliat ja Ofeliat —, mutta yhä edelleen hän on yhtä suuremmoinen,
— ei, vaan vielä suuremmoisempi — Klaus Kurki kuin viisikolmatta vuotta
sitten, jolloin hänen vierellään Kirstinä seisoi Ida Aalberg, ja
Kustaa Aadolfina ei hänen kanssaan tänäkään päivänä kukaan kilpasille
kykene. Daniel Hjortin hän on vaihtanut Stålarmiin — eikä yhtä ylevän
jaloryhtistä Arvid Stålarmia vielä näyttämöllä ole ollut.
* * * * *
Axel Ahlbergin taide ei ole vivahdusrikasta — hän on kerta kaikkiaan
suurien piirteiden ja suorien viivojen mies —; se ei yllätä meitä
uusilla otteilla eikä odottamattomilla käänteillä, siinä eivät
väiky alati uudet vaihtelut. Mutta siitä huolimatta on näyttelijän
liikunta-ala sangen laaja. Takavuosina Ahlberg suorastaan hämmästytti
meidät Bahrin "Mestarissa": emme osanneet odottaa, että hänen
dekoratiivisella taiteellaan voisi luoda niin ilmielävää ja suorastaan
rehevää luonnekuvaa nykypäiväisestä ihmisestä, vaikka olimmekin niin
monet kerrat nähneet taiteilijan liukkaasti liikkuvan kepeäpoljentoisen
salonkinäytelmän parketeilla. Ja aivan äskettäin oli meillä Wilden
"näytelmässä hyvästä vaimosta" vereksin tilaisuus näyttelijän huumorin
hienouden toteamiseen.
Mitä tämä todistaa? Mitäpä muuta kuin sitä, että Axel Ahlbergin
taide alunpitäen tavallaan on ollut lähempänä niitä periaatteita ja
ihanteita, jotka ovat nykyaikaisen teatteritaiteen uudistuspyrintöjen
pohjana, lähempänä kuin monien sellaisten, jotka todellisuustuntuisen
realismin merkeissä ovat taidettaan kehitelleet. Mutta ennen kaikkea se
todistaa, että Axel Ahlberg on oikea näyttelijä. _"Schauspielen heisst:
Menschen darstellen, dichterisch wahre Menschen" —_ näytteleminen on
ihmisten esittämistä, runoilijan silmillä nähtyjen tosi-ihmisten.
_Näitä_ tosi-ihmisiä on Ahlbergin näyttämökuvain galleriassa pitkä ja
unohtumaton sarja.
* * * * *
Axel Ahlbergin taide on vakaumuksen taidetta; siinä ei ole humbuugia
nimeksikään. Kuulee toisinaan sanottavan, että se "vaikuttaa
teatterilta" — sellainenhan lausetapa on yleinen. Eräissä suhteissa
se Ahlbergin taiteeseen nähden on paikallaankin. Siinä on nimittäin
teatteria, mutta — ja se on huomattava! — _hyvää_ teatteria. Sitä
teatteria, jota Axel Ahlbergin vakaumuksen ja taiteellisten ihanteiden
mukaan hyvässä näyttämöluomassa tuleekin olla.
— — — Minusta on aina tuntunut siltä, ettei kenenkään suomalaisen
näyttelijän kilpilauseeksi sovi niin hyvin kuin Axel Ahlbergin Cyranon
uljaat repliikit:
"Yks' sentään mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte,
se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa,
ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa,
— — — — — — — — — —
ja liikkein kaunehin ja siroin uljahasti
se kaartuu alas auerkynnyksehen asti;
ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa,
se mull' on... kannan...
ROXANE
Mitä?
CYRANO
Hatun töyhtösulkaa."
3.
Adolf Lindfors.
[_Adolf Erik Lindfors_ syntyi Porvoossa toukokuun 18 p:nä 1857
(vanhemmat: kirjanpainaja Gustaf Adolf Lindfors ja Ulrika
Gustava Berg), kävi Helsingissä alkeiskoulua ja palveli Hofferin
valokuvaamossa, tuli sitten oppilaaksi Mallanderin perustamaan
yksityiseen teatterikouluun; oli Ruotsalaisen teatterin palveluksessa
1873—81, jonka jälkeen yritti merimieheksi, mutta liittyi jo syksyllä
1881 Fiorinin italialaiseen oopperaan Helsingissä, esiinnyttyään
sitä ennen aivan lyhyen ajan kiertävässä seurueessa Göteborgissa;
kuului Suomalaiseen teatteriin 1882—92; oli Helsingin dramaattisen
yhdistyksen oppilaskoulun johtajana 1892—94; sittemmin toiminut
Kansallisteatterissa, jonka johtajana oli 1907-09.]
Tässä on otettava puheeksi Adolf Lindforsin näyttelijätaide. Mutta
mistä alottaa ja miten määritellä sen olemusta? Ei ole helppoa
keksiä iskusanaa eikä kaavaa, johon tämän etevän näyttelijän taiteen
ytimen saisi keskitetyksi. Se liikkuu niin rikkaissa poljennoissa,
etteivät sen olennaisimmatkaan piirteet mahdu yhteen määritelmään;
sen heijastuspinnat ovat niin monisärmäisiä, että ylimalkaiset
laatusanat kutistuvat köyhiksi ja vähän sanoviksi. Ja niin ollen jää
ainoaksi keinoksi näyttelijän luomien muistiinpalauttaminen yksitellen
yhtenäisten säikeitten ja yhteisten ominaisuuksien poimimista ja
muistiinmerkitsemistä varten.
* * * * *
Adolf Lindfors on suurin Molièretulkitsijana; hän on sillä alalla
aikansa kaikkein ensimmäisiä ja loistavimpia. Olkootpa esitettävänä
suuren mestarin, vallattominta farssia lähentelevät huvinäytelmät —
"Scapinin vehkeilyt", "Lääkäri vastoin tahtoansa", "Sievistelevät
hupsut" — tahi suuret komediat — esim. "Saituri" —, samalla ylevällä
taidolla ja samalla terävällä älykkyydellä Lindfors niiden päähenkilöt
hahmottelee ja elävöittää. Jok'ikisestä hänen tulkitsemastaan suuren
ranskalaisen luonnekuvasta näkee, kuinka antautuvalla hartaudella
esittäjä mestaria lähestyy. Eipä satu juuri usein, että näyttelijä,
joka muissa osissa kieltämättä toisinaan lankeaa pieneen kiusaukseen
ja helposti uhraa hivenen luontevata inhimillisyyttä liioittelun
alttarille — rivien huvittamisen luvattomassa tarkoituksessa, että hän
Molière-tehtävissä tinkisi tyylitajunsa ja taiteellisen omantuntonsa
vaatimuksista.
Varsinkin kaksi Lindforsin Molière-luomaa on muita kirkkaampina
muistiini jäänyt: saituri Harpagon ja luulosairas Argan.
Monien pitkien vuosien takaa nousee vieläkin silmiini ilmielävänä
Harpagonin hahmo vanhan Arkadian näyttämöllä, jolta sen ensikerran
näin. Kuinka suorastaan tärisyttävä olikaan Lindfors neljännen
näytöksen loppukohtauksessa, kun Harpagon aarteensa menetettyään
linkoaa vihlovan tuskansa kysymykset katsomoon: "Missä minä olen?
Kuka minä olen?" Näyttelijä astui askeleen ramppia kohti, koko hänen
olentonsa värisi tukahduttavan intohimon paineen alla, sitten hän
onnettomuutensa äärettömän taakan taittamana vaipui maahan, ikään kuin
sielunsa kadottaneena: "Minä olen kuollut!" — Ja kun sitten — v. 1912 —
uudelleen näin "Saiturin", vaikutti tämä komedian tragediaa lähentelevä
huippukohta vähintään yhtä voimakkaasti, ehkäpä sen teho oli vielä
entisestään terästynytkin.
Entä "Luulosairas", joka viisitoistavuotisen väliajan jälkeen
uusintona esitettiin Lindforsin 60-vuotispäivänä! Millä verrattomalla
mestaruudella juhlija elävöittikään hypokondrisen Arganin hahmon ja
vuorosanat! — Tämä Argan on todella aivan ihmeteltävä näyttämöluoma,
täynnä eloa ja nerokkaasti keksittyjä detaljeja. Ja kuitenkin ehyt
ja johdonmukainen. Notkeasti taipuilee näyttelijän lausunta —
vierasperäisestä poljennostaan huolimatta — kaikkia pienimpiäkin
mielentilojen ja päähänpistojen heijastuksia kuvastamaan mitä
rikasvivahteisimman mimiikin säestämänä. Asianlaita on niinkuin eräs
arvostelija sanoo: "Monessa muussa osassa näyttelijä ei karta kaikkein
suurimpiakaan keinoja eikä teatterimaisimpiakaan temppuja — aina
asianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikansa rauhallisesti
nojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla, äänenväreillä ja
kasvojeneleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja. Ellei ohjelmassa
olisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu sekä ulkonainen asu
toisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä jotakin modernista
salonkinäytelmää, mitä modernisimmän salonkinäyttelijän esittämänä."
* * * * *
Lindforsin taide on detaljityötä. Luonteenomaiset pikkupiirteet ja
kuvaavat, mitä terävimmällä havaintokyvyllä huomatut yksityiskohdat
ovat rakennusaineina hänen luomissaan. Viiva viivalta, väri väriltä
hän tutkii ja punnitsee kuvattavan luonteen ominaisuudet ja kohta
kohdalta, käänne käänteeltä hän valmistaa tulkintansa. Hän on sukua
maalaustaiteen _pointilisteille_, jotka panevat kokoon taulunsa
vieri viereen asetetuista väripilkuista, mitkä katsojan silmissä
sulavat toisiinsa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Niin ovat Lindforsinkin
näyttämöluomat koottuja miltei lukemattomista pilkuista ja pisteistä.
— On luonnollista, että tällaisen taiteen edellytyksenä täytyy olla
keinojen suvereeninen hallinta. Lindforsissa onkin teknillinen
taituruus huippuunsa kohonnut, hän on meidän näyttämömme suurin
_taitaja_; eikä vain meidän, sillä siinä suhteessa hänen vertaisiaan
täytyy etäämpääkin etsimällä etsiä. Mutta tämä menetelmä edellyttää
myöskin, että sen käyttäjällä on kylliksi teatterikulttuuria voidakseen
viljellyn maun ja erehtymättömän asiantuntemuksen avulla ratkaista
ja ennakolta arvioida laskelmiensa pätevyyttä. Tiedämme, että Adolf
Lindfors tässäkin suhteessa mitan täyttää. Ja vielä kolmanneksi:
detaljinäyttelijän täytyy onnistuakseen ymmärtää ja osata yhdistää
yksityiskohdat ja hajapiirteet kireäksi ja eheäksi kokonaisuudeksi.
Lindforsin Harpagon ja Argan ovat loistavia todistuksia tällaisesta
avusta.
* * * * *
Sellainen taide, jolla Adolf Lindforsissa on etevin ja loistavin
edustajansa meillä, on järkeilevää taidetta. Se on kotoisin hyvästä
päästä eikä hellästä sydämestä. Ja sellaista taidetta vaanii
hyvin usein kuivakiskoisuuden vaara. Lindfors tuon vaaran välttää
eloisalla tempperamentillään — pienempilahjainen epigooni joutuisi
auttamattomasti karille.
Järkiperäisyys, sepä selittääkin, miksi Adolf Lindfors juuri
klassillisen komedian alalla — ei vain Molièren, vaan myöskin
Beaumarchais'n ja Holbergin näytelmissä — on kauneimmat laakerinsa
niittänyt. Hän on klassillisten komediarunoilijain läheinen henkinen
sukulainen. Hän on taipumuksiltaan yhtä intellektualistinen kuin
hekin. Ja siksi sopii juuri heidän tekstinsä paremmin kuin muut hänen
näyttämöluomiensa pohjaksi.
Mainitsin ohimennen Holbergin nimen. "Jeppe Niilonpojassa" pitäisi
kuitenkin hetkinen viivähtää, sillä se on myöskin luettava Lindforsin
kaikkein loistavimpiin saavutuksiin. Siinä on niin ylenpalttinen
pikkupiirteiden ja karakterististen mielijohteiden rikkaus, että
katsojan ihmettely muuttuu ihailuksi, etenkin kun joka hetki havaitsee,
kuinka terävään erittelyyn tuo runsaus pohjautuu ja kuinka loogillinen
johdonmukaisuus sitä aina ohjaa ja pitää koossa. Ja senpä vuoksi
katsoja niin mielellään on sulkevinaan silmänsä niissä muutamissa
kohdissa, joissa näyttelijä ei malta olla pirahuttamatta pientä
liikapisaraa ilomaljansa läikkyvään pikariin...
Klassillisesta repertoarista puhuttaessa ei tietenkään saa syrjäyttää
kansallisen päänäyttämömme runsasta Shakespeare-ohjelmistoa, jossa
Adolf Lindfors monta tärkeätä tehtävää on suorittanut, mainitsen vain
Fallstafin, "Myrskyn" Trinculon, kankuri Pulman "Kesäyön unelmassa",
Autolycuksen "Talvisessa tarinassa" ja "Kuningas Learin" narrin
esimerkkeinä Lindforsin mestarillisesta osuudesta suuren brittiläisen
henkilökuvien esittämisessä. Shakespearen narrien älykkään leikinlaskun
ja säkenöivien pistosanojen maailmasta on jokseenkin pitkä harppaus
siihen sisällyspitoisuudeltaan varsin vaatimattomaan, mutta silti
rehevään ja mehukkaaseen porvarilliseen ilonpitoon, jota Fritz Reuter
edustaa. Adolf Lindfors osaa kuitenkin, jos tarvitaan, vieläkin
pitempiä askeleita ottaa. Hän maalailee oivallisin värein, joskaan
ei ylen levein siveltimenvedoin — viimeksi mainituthan eivät olekaan
hänen luonteensa mukaisia — inspehtorin herttaista naurettavuutta
"Setä Bräsigissä." Hän osaa temppuilla ja naurattaa; hän ei halveksi
minkäänlaisia keinoja, sillä hänen mielestään sopivat tämänlaisiin
tehtäviin yksinpä areenankin ilonpitäjien otteita muistuttavat
vivahteet.
* * * * *
On luonnollista, että pienimpiä yksityiskohtia ja hiuksenhienoja
vivahteita hyväkseen käyttävä ja niihin perustuva "siselöimistyö"
vaatii laajaa esivalmistelua. Niinpä saattaakin jokaisesta Lindforsin
luomasta lukea — ikäänkuin rivien välistä —, että luontevan liukkaitten
liikkeitten, välähdyksinä vaihtuvien ilmeitten ja mainioitten
äänenpainojen takana on mitä tarkin harkinta ja huolellisin valmistelu.
Lindfors perustaa hahmottelunsa tunnollisiin tutkimuksiin. Hän käyttää
hyväkseen tarjolla olevat kirjalliset lähteet syventyäkseen henkilönsä
aikakauteen, hän miettii ja punnitsee sen ajatusmaailman rakennetta,
jossa kuvattava liikkuu, ja vasta tällaisen tarkan analyysin jälkeen
hän ryhtyy muovailutyöhönsä, jossa ei mikään saa jäädä sattuman varaan.
Niinpä saakin hän aikaan sen, että esim. hänen verraton Napoleoninsa
Sardoun "Rouva Suorasuussa" virittää katsojaan oikean historiallisen
tunnelman. Hänen liikkeensä, asemansa, eleensä, ryhtinsä — koko kuva on
aivan niiden vaikutelmien mukainen, jotka muotokuvat, elämäkerrat ja
anekdootit ovat mieliimme syövyttäneet.
Välitöntä ei Lindforsin taide koskaan ole. Aina se on mietiskelyn
ja tarkkojen laskelmien tulosta. Siitä eivät soi syvät ja väräjävät
rintaäänet, siinä eivät tunnu elämän lämpimät ja suuret sykähtelyt
sellaisina, jollaisiksi me ne herkkinä hetkinämme havaitsemme.
Siinä ei ole "iäisyyspiirrettä", _der Ewigkeitszug_. Ja siksipä
saattaakin tapahtua, ettei tämä taide, loistavasta ja täydellisestä
muotovalmiudestaan huolimatta, meitä vakuuta. Tavallisesti
Lindfors kuitenkin tempaa katsojan niin kokonaan mukaansa, että
kaikki vastaväitteet vaikenevatpa me otamme taideluoman vastaan
juuri sellaisena kuin se meille tarjotaan. Kuinka monet kuvat
kirjallisuudesta ovatkaan meissä aivan kiinnikasvaneina Lindforsin
luomiin!
Kävisi tietysti mahdottomaksi luetella kaikkien — edes suurempienkaan —
näytelmähenkilöiden nimet, jotka Adolf Lindfors on meille välittänyt.
Niitä on niin paljon. On ranskalaisia salonkikomediojen herroja — sillä
alalla Lindfors, ranskalaisine kouluineen ja parisilaisimpana kaikista
Talian palvelijoistamme, liikkuu yhtä varmasti kuin muut virkatoverit
supisuomalaisessa kansannäytelmässä —; on vakavampiakin miehiä, sekä
hyviä että huonoja ihmisiä — mutta miltei aina häikäisevän taidokkaita
näyttämöluomia.
Adolf Lindfors kuuluu kansallisen näyttämötaiteemme uranuurtajapolveen;
hänen hiihtämänsä latu kohti taitamisen ja muotovalmiuden päämaaleja on
ollut ja on edelleenkin oleva mitä merkityksellisin näyttelijätaiteemme
kehitykselle.
4.
Otto Närhi.
[_Otto Närhi_ syntyi Rautalammilla helmikuun 28 p:nä v. 1864, oli
soittajana Kuopion pataljoonassa, ennen kuin v. 1884 liittyi Aspegrenin
Kansanteatteriin; Aspegrenin seurueesta hän keväällä 1892 siirtyi
Suomalaiseen teatteriin, jossa ensimmäisen kerran esiintyi syyskuun
14 p:nä 1892 "Mustalaisen" Petinä — arvostelu merkitsi heti hänen
näyttelijälahjansa "erinomaisiksi" —, saman vuoden joulukuussa hän
näytteli "Villisorsan" Gregers Werlen, jota sitten seurasivat m.m.
mielipuoli Amandus (Halben) "Nuoruudessa", Onervo-noita "Kullervossa",
Mitritsh "Pimeyden vallassa", Vaari (Sjöströmin) "Marissa", Teemu
"Nummisuutareissa", Störmer (Dreyerin) "Koeopettajassa", Geronte
"Scapinin vehkeilyissä", Reita "Panussa." — Kun syksyllä 1903
näytäntökausi Kansallisteatterissa alkoi, ei Otto Närhi enää kyennyt
työtään jatkamaan; ankara hermotauti oli pakottanut hänet sairaalaan,
jossa hänen elämänsä sammui toukokuun 7 p:nä 1904.]
Otto Närhi on suomalaisen näyttämötaiteen Aleksis Kivi, ei
samanarvoinen "suuruus" vaan sukulaisilmiö.
Muistoni hänen taiteestaan perustuvat pääasiallisesti vain kahden
luoman varaan: "Hanneleen" juopon isän ja "Myrskyn" Calibanin.
Mutta niiden kuvat ovatkin sieluuni lähtemättömiksi syöpyneet;
intensiivisemmin elettyjä rooleja en ole milloinkaan enkä missään
teatterissa nähnyt.
— — — Selailen vanhoja muistiinpanojani Hauptmannin näytelmän
esityksestä. Näen, että mielestäni Olga Leino on ollut erinomainen
Hannele — ja kun ajattelen hänen hentoa ja herkkää olemustaan ja
hänen taiteensa laatua, niin uskon yhä vieläkin, että hän oli aivan
erinomainen! — sekä Katri Rautio ylevä ja rakkautta säteilevä äiti ja
Iisakki Lattu mainio räätäli. Mutta kuitenkin on muurari Matternin kuva
ainoa, joka vielä tällä hetkellä ihan ilmielävänä eroittuu silmiini,
kun Hauptmannin unennäkyä vanhassa Arkadiassa ajattelen. Jos osaisin
käyttää piirrintä, tahi jos sanat riittäisivät, niin voisin milloin
tahansa loihtia sen pienimpiä yksityispiirteitä myöten toistenkin
nähtäväksi. Muistan sen ulkonaisen hahmon: paheen paaduttamat ja
pöhöttämät kasvot lippalakin ja nahkaesiliinan väliltä; kuulen vieläkin
raa'an äänensävyn, sammaltelevan puheen ja — ennen kaikkea — näen
katseen ja lyöntiin kohoavan käden... Se oli kappale tärisyttävintä
taidetta.
* * * * *
Mimiikki oli ehkä kaikkein tehoisin myöskin Närhin taiteen
ilmaisukeinoista. Hän sai kasvojen eleisiin mahtumaan kokonaisia
tunteitten maailmoja. Hänen miimillinen asteikkonsa oli erinomaisen
laaja ja hän hallitsi sen salamannopeasti vaihtuvia vivahteita
aivan suvereenisesti. _Symboolisilla_ eleillä hän osasi _tulkita_
mielentilat, _maalailevilla havainnollistaa_ lauselmien sisällyksen ja
_alleviivaavilla huomauttaa_ sanojen ja lauseitten merkityksellisyyttä
ja tärkeyttä. — Mutta myöskin äänikielensä hän oli kehittänyt taipuisan
tottelevaksi aseeksi. Hänen lausunnassaan oli iskevää nasevuutta,
mutta "liukuvan puheen" taidon hän myöskin oli omistanut. Hän _puhui_
pitämättä puheita. Tahi — kuten Coquelin vanhemmalla oli tapana sanoa
—: Hän ei näyttämöllä puhunut, vaan hän "sanoi"; puhuminen on nimittäin
vain sanojen kuuluviksi tekemistä äänen avulla, "sanominen" tähtää
määrättyyn sisällykseen. Saattaa puhua hyvinkin paljon ja kuitenkin
sanoa mitättömän vähän... Närhi ymmärsi korkeus- ja mataluussuhteitten,
valojen ja varjojen jakoperusteiden tärkeyden ja osasi niiden varaan
lausuntansa rakentaa.
* * * * *
"Myrskyn" Caliban paljasti erään puolen näyttelijän taiteessa, joka
sille antoi niin yksilöllisesti erikoisen omintakeisuuden, että Otto
Närhiä olemme oikeutetut sanomaan näyttämötaiteen Aleksis Kiveksi. Eino
Leino on (kirjasessaan "Suomalainen näyttämötaide") osunut tämän asian
ytimeen: "Hra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa,
rohkea ja raju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen
metsä-ilmassa viihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen
määrän tuoreutta ja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa
sen ylenpalttisuus." Calibanissa purkautui tuo luonnonvoima väkevänä
ilmoille. Shakespearen valtaavan mielikuvituksen muovailemasta,
puoleksi vertauskuvallisesta ja ikään kuin kehitysopin teorioja
ennustavasti havainnollistavasta epäsikiöstä Närhi loi hämmästyttävän
todellisen olion: kammottavan ja kauhean, mutta irvokkaisuudessaan ja
avuttomuudessaan syvästi traagillisen satujen hirviön. Ja juuri tuo
viimeksi mainittu ominaisuus oli sen jalostavana aateluuden merkkinä.
Närhin Calibanissa oli jotakin, mikä sitä muistellessa panee
ajattelemaan niitä kuvia, joita Shakespearen taruolennot ovat
Reinhardtin mieleen herättäneet. Niinpä esim. "Kesäyön unelman"
Puck, Reinhardtin käsityksen mukaan on oleva luonnon alkuperäisinten
ilmaisujen kuva — itse _Urlachen der Natur_. Sen tulee olla lähellä
eläimellisiä alkuvaistoja; Panin, paimenten pukinjalkaisen suojelijan,
makean mahlan juojan karhea ja harjaksinen, huhuileva poika; Böcklinin
pieni Pan, jonka ympärillä kesäyön satuhämärä kiiltää, kuiskii ja
tuoksuu... Mutta Reinhardtin näyttelijät eivät ole kyenneet näitä
olentoja havainnollistamaan — ei Eysoldtkaan — niin selkeäpiirteisiksi
ja samalla niin sielukkaan tosiksi kuin miksi tämä suomalainen
näyttelijä elävöitti väkevän mielikuvituksensa hahmotteleman
Caliban-kuvan.
Vähääkään liioittelematta saattaa sanoa "Myrskyn" esityksen juuri
tämän Caliban-tulkinnan takia muodostuneen merkkitapaukseksi meidän
teatterihistoriassamme.
* * * * *
En tunne Otto Närhin sukupuuta. Mutta minusta tuntuu aivan
todennäköiseltä, että hänen suonissaan saattoi olla mustalaisverta.
Ei vain sen vuoksi, että hän voitti ensimmäiset taiteelliset
voittonsa puolivilleillä mustalaistyypeillään, joihin hän valoi
taiteilijaluonteensa vielä jalostamatonta, mutta sitä hehkuvampaa
tulta. Vaan myöskin — ja ennen kaikkea — siksi, että hänen
luonnonvoimansa pysyi yhtä alkuperäisen väkevänä ja hänen hehkunsa yhtä
tummahohtoisena vielä sittenkin, kun hänestä oli kypsynyt itsetietoinen
taiteilija. Nuo ominaisuudet olivat hänessä suku- ja heimoperintöä.
* * * * *
Otto Närhin taiteessa oli nerouden merkki. Se eroittautui väkevästi
persoonallisen sävynsä takia ympäristöstä, mutta se taipui samalla
alistuvaisena kokonaisuutta palvelemaan. Sen komiikka — ja sitä siinä
oli paljon — oli perustuksiltaan jäyheää ja karkeasyistä; samanlaista
oli sen tragiikkakin. Sen luomat olivat kuin graniittiin hakattuja.
Mutta taiteilija oli oppinut vuosien varsilla raskaan moukarin ohella
käyttelemään myöskin keveämpää vasaraa ja ohkaisempiteräistä talttaa;
ja niin syntyi teoksia, joissa arkaistista ankaruutta lievensi — mutta
ei silti laimentanut — pehmeämpi pintakäsittely. Mutta graniittiaineen
vaatimaa erikoisluonnettaan ne eivät milloinkaan kadottaneet, sillä
ne olivat aina ja johdonmukaisesti graniittiin ajateltuja. Siksi ne
säilyivät omaperäisinä. Eikä Närhi kuitenkaan koskaan väkipakosta
tunkenut omaa persoonallisuuttaan osiinsa aikaansaadakseen omintakeisen
vaikutelman; hänen ei tarvinnut sitä tehdä, tuo vaikutelma syntyi
itsestään.
Sellaista oli tämän miehen taide, miehen, joka seisoo aivan yksin
suomalaisen teatterin nuoressa historiassa. Moni suomalainen näyttelijä
— ajattelen esim. parhaassa miehuudessaan manalle mennyttä Kaarlo
Braxénia — on astellut samansuuntaisia teitä kuin Otto Närhi, mutta ei
yksikään niitä polkuja yhtä pitkälle kuin hän.
5.
Mimmi Lähteenoja.
[_Mimmi Lähteenoja_ (ent. nimi Puls) syntyi Helsingissä elokuun 27
p:nä 1865 pohjalaisista vanhemmista. Hän on — omien sanojensa mukaan
— käynyt kolmea koulua: kansakoulun, rippikoulun ja maailman koulua.
Esiinnyttyään seuranäyttelijänä hän monien kehoituksesta liittyi August
Aspegrenin seurueeseen elokuun 30 p:nä 1888 esiintyen ensimmäisen
kerran tullinhoitajan rouvana "Pukkisen pidoissa" (Hämeenlinnassa
lokak. 2 p:nä). Helmikuun 5 p:nä 1892 hän sai "tohtorilta" kirjeen,
jossa ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty Suomalaiseen teatteriin;
"hauskempaa Runebergin päivää en milloinkaan ole viettänyt", sanoo
neiti Lähteenoja. Ollut sekä valtion että teatterin myöntämillä
matkarahoilla ulkomailla.]
Mimmi Lähteenoja tuli Aspegrenin seurueesta Suomalaiseen teatteriin.
Hän oli silloin liikkunut näyttämöllä neljä vuotta ja oli 26-vuotias.