temppeliksi unelmoinut. Kerran — mielialan ollessa korkeana muutamassa
taiteilijain iltaseurassa — kohotti Ida Aalberg lasinsa ja joi sen ajan
maljan, jolloin "temppeleissä näytellään."
Unelmat ovat unelmia, ihanteet ihanteita... Mutta vain huimaavan
korkeita päämääriä kohti kulkemalla voidaan uudistusten asiaa ajaa.
* * * * *
Viimeisen vuosikymmenen ilmiö on _intiimi_ teatteri. Se on syntynyt
vastapainoksi suurten teatterien jättiläismittojen vaatimille
alleviivauksille ja korostuksille puheessa, eleissä ja liikkeissä.
Runoteos, jossa hennommat sävelet soivat, jossa äänenpainot ovat
hiljaisempia, vuoropuhelu tyyntä, draama, jonka intohimot pusertuvat
hillittyihin ilmaisuihin, ei "ole kotonaan" suurten teatterien
näyttämöillä. Se on, päästäkseen oikeuksiinsa, siirrettävä lähelle
katsomoa — välittömämpään yhteyteen yleisön kanssa kuin mikä suurissa
teattereissa on mahdollista.
Tämä draama on luonut intiimin teatterin. —
* * * * *
Marraskuun 8 p:nä 1906 oli alkajaisnäytäntö Reinhardtin teatteriin
[Berlinin _Deutsches Theater_] yhdistetyssä "_Kammerspielessä_".
Katsomo ei ole näyttämöä leveämpi, eikä sitä matalammalla; eroittavaa
orkesteriaukkoa ei ole, ei myöskään häiritsevää kuiskaajakoppia.
Näyttämö ja katsomo ovat yhtä samaa huonetta. Näyttämön taustassa oleva
ihmisryhmä on täällä lähempänä katsomoa kuin suuren teatterin rampissa
olevat henkilöt. Ei hiljaisinkaan huokaus pääse hukkaan häipymään. Nämä
seikat tekevät mahdolliseksi esitystavan, jossa herkimmätkin vivahteet
eroittuvat. Tulkinta säilyttää hienouden ja välittömyyden, mitkä avut
suurella näyttämöllä usein joutuvat varsin vaaranalaisiksi, siellä kun
esiintyjän monesti täytyy suuremmassa määrässä turvautua lihaksiinsa
kuin hermoihinsa.
Intiimin teatterin tarjoamat suuret edut kävivät aivan ilmeisiksi jo
"_Kammerspielen_" vihkiäisissä. Ibsenin "Kummittelijat" tehosi silloin
harvinaisen voimakkaasti katsojiin. (Se täytyy myöntää niidenkin,
jotka eivät ole yhtä ehdottomia Reinhardtilaisuuden ihailijoita kuin
Reinhardtin panegyyrikko, "Schaubühnen" toimittaja Siegfrid Jacobsohn).
* * * * *
Intiimi teatteri ei merkitse tyyliä; ainoastaan käytännöllistä
järjestelyä, ulkonaisia muotoja.
Sen näyttämöllä viihtyy yhtä hyvin Brahmin "_Armenleutstil_" kuin
Reinhardtilaisuus, yhtä hyvin tunnelmarunon tyylitelty esitys kuin
naturalistisen näytelmän arkipäiväinen elämän kuva, yhtä hyvin
Strindbergin "Pääsiäinen" kuin Gorjkin "Pohjalla."
Se seikka, että lyhempi välimatka sallii äänen ja liikkeiden
hillitsemisen, ei vielä riitä uuden, omintakeisen tyylin perustaksi.
Eikä intiimin teatterin merkitys olekaan siinä, että se olisi
aikaansaanut näyttämötyylin reformatsionia. Vaan etupäässä siinä,
että se on tehnyt mahdolliseksi niiden draamojen esittämisen,
jotka yksinomaan likitehoisessa tulkinnassa pääsevät oikeuksiinsa.
Kamarimusiikki kadottaa tyyten erikoisluonteensa, jos sitä suuri
orkesteri esittää kaikuvien temppeliholvien alla. Ja päin vastoin:
Schillerin "Wilhelm Tell" intiimisesti esitettynä oli jotakuinkin samaa
kuin _Ouverture solenelle_ jouhikvartetin tulkitsemana.
Sama Max Reinhardt, joka intiimiä draamaa varten on rakennuttanut
pienen "_Kammerspielen_", on tarvinnut "Oidipuksen" esittämiseen
jättiläismäisen sirkusareenan. Mutta samat näyttelijät ovat voineet
molempia esittää, silti muuttamatta omaa itseään — s.o. omaa tyyliään.
Tyyli on muuta, olennaisempaa, kuin äänen vahvuusasteet huutamisen ja
kuiskaamisen välillä tahi etäisyyssuhteiden vaatimat vahvemmat tahi
heikommat liikkeiden ja eleiden alleviivaukset.
Mutta yhtenäistä tyyliä vaaditaan intiimin näyttämön taiteilijoilta;
kirjavuus on läheltä nähtynä vielä räikeämpää kuin etäämmältä. —
Mieleeni muistuu "Pääsiäinen" Tukholman intiimissä teatterissa.
Puhuttiin hiljaa ja hillitysti, liikuttiin ikään kuin hellävaroen —
puoli askelta tahi aivan pieni käännös riitti aseman muutokseen. Koko
esitys oli johdonmukaisesti viritetty samaan raskaaseen äänilajiin,
pitkänperjantain painostava tunnelma soinnahti molliakordeista...
Mutta sittenkin puuttui jotain. Ja tuo jokin oli: yhtenäinen tyyli,
joka olisi kireästi pitänyt koossa ja elimellisesti yhdistänyt eri
taiteilijain esitykset. Yksityiset näyttelijät eroitti ja loitonsi
toisistaan tekotavan ja tulkintasävyn — ei persoonallisuuksien —
erilaisuus, jota ei edes mestarillisesti "läpiajettu" yhteinen
tunnelmasävel voinut peittää. Ja kuitenkin oli jok'ikisessä luomassa
intiimisyyttä.
* * * * *
Ylläolevaa ei suinkaan pidä käsittää siten, ettei intiimi teatteri
mitenkään olisi edistänyt tyylillisiä uudistuspyrkimyksiä. Päin
vastoin: se on osaltaan hyvinkin tehokkaasti niitä edesauttanut. Se on
ollut omiaan vanhan koulun mahtipontisen deklamoimisen ja teennäisen
plastiikan sijalle tuomaan sielukkaamman vuorosanain vaihdon ja
luontevamman liikunnan. Puhumattakaan siitä, että intiimi draama
usein on pakottanut paljon syvällisempään ja tarkempaan sielulliseen
erittelyyn kuin nuo "_grosse Haupt- und Statsactionen_".
Sillä tavalla intiimi teatteri on palvellut uudistuspyrkimyksiä.
* * * * *
Olen koettanut aivan lyhykäisesti esittää muutamia nykyaikaisen
teatteritaiteen pyrkimyksiä ja pääpiirteitä, sellaisia, jotka minun
mielestäni todellakin ovat edistäneet näyttämötyön taiteellisuutta ja
joiden päämääränä on se _l'art_, joka — kuten Sar Peladan sanoo — on
_le grand mystère, et lorsque ton effort aboutit au chef-d'oevre, un
rayon du divin descend comme sur un autel_.
SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.
Ida Aalberg.
[Ida Emilia Aalberg syntyi joulukuun 4 p:nä 1858 Leppäkoskella
Janakkalassa (vanhemmat: ratamestari Antti Aalberg ja vaimonsa
Charlotta Lindroos). 9-vuotiaana lähetettiin hänet Helsinkiin kouluun,
mutta jo 3 vuoden kuluttua oli koulunkäynti keskeytettävä varattomuuden
takia. Kotipitäjässään hän kuitenkin sai tilaisuutta opintojensa
jatkamiseen. Näyttämöllä Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Janakkalassa
toimeenpannussa seuranäytännössä tammikuulla 1874; joulukuun 9 p:nä
samana vuonna nuori taiteenharrastaja otettiin suomalaiseen teatteriin,
joka niihin aikoihin vieraili Hämeenlinnassa. Ensimmäinen tehtävä,
missä näyttelijättären loistavat lahjat herättivät suurempaa huomiota,
oli Boriskan osa "Kylän heittiössä", joka näyteltiin syksyllä 1877.
Seuraavana keväänä hän lähti ensimmäiselle opintomatkalleen ulkomaille.
Ja sen jälkeen alkoi hänen suurten voittojensa pitkä sarja (sekä
kotimaassa että sen ulkopuolella). Ida Aalbergin elämän lanka katkesi
tammikuun 17 p:nä 1915.]
Melkeinpä saattaa sanoa, että Ida Aalberg merkitsee suomalaiselle
näyttelijätaiteelle samaa kuin Kaarlo Bergbom näyttämötaiteellemme
yleensä. He ovat molemmat uran uurtajia, ladun hiihtäjiä: kansallisen
näyttämötaiteemme ja suomalaisen näyttelijätaiteen edelleen
kehittäminen on heidän elämäntyönsä jatkamista. Kaarlo Bergbom
loi tyhjästä suomalaisen teatterin; Ida Aalberg loi suomalaiselle
näyttelijätaiteelle ennestään olemattomat traditsionit.
Ida Aalberg ei ollut vain suomalaisen teatterin kirkkain ja
vertaistansa vailla oleva tähti, jonka loiste oli kylliksi voimakas
tunkeutuakseen laajalle kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Hän oli
myöskin — ja ennen kaikkea — innostaja ja kohottaja. Nerollaan ja
sytyttävän esimerkkinsä voimalla hän kohotti nuoren näyttelijätaiteemme
tasoa, ensin omalta kohdaltaan nostettuaan sen niin korkealle, että
moiseen saavutukseen monissa vanhoissa sivistysmaissa on tarvittu
sukupolvien taipaleet.
* * * * *
Italialaisen näyttelijätaiteen ruhtinatarta, Eleonora Dusea, on
sanottu loistavaksi "sielunäyttelijäksi"; nimitys sopii myöskin Ida
Aalbergille, suomalaisen näyttelijätaiteen kruunatulle kuningattarelle.
Sukulaisuuspiirteet näiden kahden, aikansa suurimpien näyttelijäin
valiojoukkoon kuuluvan taiteilijattaren luomissa ovat kieltämättömät.
"... Adrienne Lecouvreurinä hän seisoi liesivalkean vieressä: hän ei
kuitenkaan enää ollut Adrienne: hän oli 'kamiinin koriste'. Kuolematon
ornamentti. Scribestä vapautunut. Hänen surunsa tumma viivakauneus ei
voi milloinkaan unhoittua. Hänen piirteensä eivät koskaan voi mielestä
häipyä."
"... Kun hän ojensi Lövborgille punssilasin, ei hän enää ollut Hedda
Gabler: hän oli 'viettelys' ruumistuneena. Jotakin maalauksellista,
kokonaisuudesta vapautunutta... Ja kun hän suurella liikkeellä viskasi
liekkeihin käsikirjoituksen, piirsi hän naisellisen voitonriemun kuvan."
Nämä lausunnot on omistettu venetsiattarelle; ne voisivat aivan yhtä
hyvin tarkoittaa Suomen suurinta näyttelijäneroa.
Ida Aalberg ja Eleonora Duse ovat taiteessaan henkisiä sukulaisia.
Mutta kumpikin on täydelleen oma itsensä, omintakeinen persoonallisuus
erikoisuuksineen ja omine äänenpainoineen. Kumpiko heistä on suurempi,
se on yhdentekevää. He ovat suuria kumpainenkin, ja se on pääasia.
* * * * *
Ida Aalberg oli niitä näyttämön suuria mestareita, jotka eivät
ainoastaan täydellisesti hallitse tekotavan kaikkia keinoja, vaan
jotka myöskin pystyvät luomaan itselleen uudet, omat ilmaisumuotonsa.
Ja ennen kaikkea — ja se oli hänessä suurinta! — hän ymmärsi ja
osasi antaa jokaiselle liikkeelleen, eleelleen, äänenvivahdukselleen
merkityksen ja sisällyksen. Hänen näyttelemisessään ei milloinkaan
ollut mitään tarkoituksetonta. Siksipä hänen tulkintansa muuttuikin
_elämiseksi_. Siksi hän oli "sielunäyttelijä." Ja sen vuoksi hän on
nykyiselle ja nousevalle näyttelijäpolvelle oleva ihanne ja esimerkki,
tien viitta — korpimatkan tulipatsas!
* * * * *
Ida Aalbergin taiteen vakuuttava ja syvällinen aitous perustui
hänen taiteilijaluonteensa kahteen pääominaisuuteen: haltioitumista
lähentelevään antautumiskykyyn ja väkevään tunne-elämään, jossa
oli samalla kertaa niin sanoaksemme sekä pulsivisuutta että
intensivisyyttä. Hän ei iloinnut ja surrut, itkenyt ja nauranut
esitettäviensä iloja ja suruja; hän otti ne omikseen. Hän ei
havainnollistanut Hedda Gablerin tunteita, vaan omiaan Hedda Gablerina;
hän ei surrut Adrienne Lecouvreuren suruja, vaan omiaan Adriennenä;
hän ei ollut Magda eikä Kirsti Fleming, ei voinut, tuskinpa tahtoikaan
niiksi muuttua, vaan hän oli Ida Aalberg Magdana ja Kirstinä. Osa oli
hänelle vain muoto, niin kuin draama on kirjailijalle, aine, niin
kuin savi on kuvanveistäjälle. Siinä hänen taiteensa sytyttävän tehon
salaisuus! Ja siinä myöskin syy, miksi jäljittelijät, yrittäessään
kopioida hänen luomiaan, joutuvat matkimaan häntä itseään — hänen
asentajaan, ryhtiään, liikkeitään, lausuntoansa — enemmän kuin
tarkoittamaansa roolitulkintaa.
Ida Aalbergin elämäntarina oli satu tulesta, kimmeltävästä ja
kultaisesta kipinästä, joka kerran putosi taivaasta talven ja lumen
maahan, säkenestä, joka ei hankiin sammunut, vaan syttyi leimuavaksi
ja jäätä sulattavaksi liekiksi... Hän oli tulisielu, palava sydän.
Hän tunsi rakkauden ja tajusi vihan, hän ymmärsi ylenkatseen ja
muisti murheen. Mutta hänen olemuksensa tuulikanteleessa oli myöskin
kieliä, joita raikuva riemu, säteilevä sulo, ylevä arvokkuus ja kaino
neitseellisyys herkästi helähdyttelivät. Ei mikään inhimillinen ollut
hänelle vierasta; ja kaikelle inhimilliselle oli hänellä ilmaisumuodot.
Yksin herttaiselle huumorille ja keveälle leikinlaskullekin. Hänen
asteikkonsa — käyttääkseni arvostelun arkitermiä — oli totta tosiaankin
sekä ihmeellisen että ihanteellisen laaja. Sellainen sielullinen
joustavuus, jollaista tämä ominaisuus edellyttää, ei ole jokapäiväinen
armonlahja — vielä kaksin verroin kalliimpi se on sellaisen kansan
keskuudessa, jonka rotuominaisuuksista ehkä huomattavin on hidas
jäykkyys.
Toinen meikäläinen rotuominaisuus Ida Aalbergissa sen sijaan oli
kehittynyt hyvin huomattavaksi: suomalainen sitkeys. Ilman sitä hän ei
ikinä olisi voinut suorittaa taivalta, joka jäi hänen taiteilijauransa
lähtökohdan ja päätepisteen väliin. Matka on aivan yksinkertaisesti
satumainen. Eikä suuri taiteilijattaremme sille lähtenytkään yksinomaan
neroonsa ja luontaisiin lahjoihinsa luottaen; yhtä paljon hän luotti
tahdonlujuuteensa ja tarmoonsa. Hän teki työtä; hänen työntekonsa
oli turtumattoman ankaraa. Ja vaaleatukkaisesta hämäläistytöstä tuli
maailmannainen, innostuneesta teatterin oppilaasta innostava taiteen
mestari...
— Olen monet kerrat kadehtinut niitä ihmisiä, joiden suotiin seurata
Ida Aalbergin kehityskaaren nousua. Minun ikäpolveni on nähnyt hänet
vain huipuilla; se oli ihana näky. Mutta kuinka mielenkiintoista
olisikaan ollut nähdä nousua, ponnistuksia, taistelua —!
Tiedämme, että taiteilijatar aloitti Boriskalla "Kylän heittiössä",
että hän aluksi viljeli alaa, jota "voisi kutsua intohimoiseksi
ingenue'ksi", että lapsellinen viattomuus vähitellen kävi liian
ahtaaksi hänen väkevän intohimonsa voimalle ja hänen suurille
lahjoilleen. Hänestä tuli Julia, Maria Stuart, Gretchen, Ofelia,
Kleopatra, lady Macbeth... Uudet tuulet puhalsivat halki ilmojen,
hänen henkensä havahtui ajan murtavien aatteiden huminaan. Hänestä
tuli Noora, Hedda Gabler, Rebekka... Mutta hänestä tuli myöskin täysin
kypsynyt taiteilija, joka loi elävän hengen, s.o. sielun, _kaikkiin_
niihin ihmishahmoihin, jotka hän otti kirkastaakseen.
"Hänestä tuli" — juuri tuota "tulemista", tuleentumista, kypsymisen
mysteriota olisi ollut ihana seurata. Sen vaarinottaminen — niin
kuvittelen — olisi voinut selventää Ida Aalbergin valmiiksi kiteytyneen
taiteen syntyä, sen alkutekijöitä, loistavan kudelman satoja
kimmeltäviä säikeitä.
* * * * *
On melkein turhaa yrittää kuvata Ida Aalbergin taidekeinoja. Turhaa
ensiksikin sen tähden, että tekniikka, — tuo taiteen puhtaasti
ammatillinen puoli — täydellisesti peittyi ja piiloutui sielullisten
momenttien varjoon; sitä ei tullut ajatelleeksi, ei merkille panneeksi.
Ja kuitenkin se joka hetki mitä täydellisimmissä muodoissaan oli silmin
nähtävänä ja korvin kuultavana. Mutta juuri tuo täydellisyys onkin
toinen syy, miksi sen kuvaaminen on niin vaikeata.
Ida Aalbergin elekielen vertaiseen miimilliseen esitykseen ei meillä
kukaan ole kohonnut. Se oli herkkää kuin havisevan haavan lehti,
taipuisaa kuin vaha, selkeätä ja kirkasta kuin kristalli. On varmaa,
että umpikuurokin olisi voinut seurata hänen tulkintaansa — samoin kuin
sokea hänen lausuntonsa avulla olisi voinut luoda itselleen oikean
kuvan esitettävästä osasta. Mikä vivahteiden rikkaus asuikaan noissa
ihmeellisissä kasvoissa! Ne olivat kuin meri, joka kuvastaa kaiken,
mikä mahtuu ei vain myrskyn ja tyvenen vaan myöskin auringon nousun
ja sen laskun välille. — Oli jaloa nautintoa nähdä taiteilijattaren
sanovan vuorosanan, mutta ehkä vielä jalompaa nähdä hänen _kuuntelevan_
vuorosanoja. "Mykkä näytteleminen" — siinä saattoi parhaiten tarkata
hänen mimiikkinsä heijastussärmiä. Milloin suurin ja valtaavin ilmein,
milloin aivan hiuksenhienoin värein hän loihti silmiemme nähtäviksi
sielun sisimpiä läikähtelyjä. Ehkäpä juuri mimiikki enin muistuttikin
hänen näyttelemisessään italialaisten herkkähermoista taidetta.
Rohkeata oli usein hänen elekielensä, mutta vielä rohkeampaa
hänen liikuntansa. Saadakseen jonkin liikkeen mahdollisimman
ekspressiviseksi hän empimättä uhrasi kaikkien sovinnaisten
näyttämölakien kauneuskäsitteet ja — loi uusia. Hänessä oli paljon
sellaista — ja etenkin juuri hänen plastiikassaan sitä oli — mikä
muistutti Rodinin veistokuvia. Ilmaisun _totuus_ oli joka hetki
hänen ainoana päämääränään. Ida Aalbergiin nähden kadottavat tyyten
merkityksensä kaikki puheet käsivarsien liikkeistä, käsiplastiikasta
j.n.e. Hänen plastiikassaan oli joka hetki koko ruumiillinen olemus
yhtenä ja jakamattomana tekijänä. Edelfeltin tunnettu muotokuva
taiteilijattaresta on tässä suhteessa erinomaisen ilmeikäs. — Ida
Aalbergin liikkeistä heijastui elävä rytmitajunta; niissä oli aina
määräperäistä poljentoa, "liikunnan sielua."
Hänen varma rytmivaistonsa ilmeni myöskin hänen lausunnassaan. Kukapa
meikäläisistä näyttelijöistä on osannut niin kuin hän poljennollisesti
jäsennellä vuorosanat! Hän saattoi syöstä sanat ja tavut ryöppynä
suustaan, saattoi viivähtää vienossa vokaalisoinnussa, hidastuttaa
puheensa verkkaiseksi, seuraavassa tuokiossa taas iskeäkseen kovat
kerakkeet terävinä kuuluville. Siitä johtui hänen sanontansa
musikaalisuus. Puheteknillisessä suhteessa hän oli kehittänyt
äänenkäyttönsä erinomaisen korkealle. Hän sai ääneensä syvän ja tumman
kaiun, kun se ukkosena jyrisi, ja heleän soinnun ja sanomattoman
lämpimän värin, kun se tyyntyi ja hiljeni. "Liukuvan lausunnan", s.o.
tuon aivan keveästi hipaisevan, melkein välinpitämättömältä tuntuvan
sanomisen vaikean taidon hän hallitsi yhtä etevästi kuin mestarillisen
korostuksenkin. — Aivan erityistä nautintoa tuotti hänen "kuuluvat
kuiskauksensa."
Mutta miksipä jatkaa ylimalkaisten superlativien luettelemista? Nehän
antavat kuitenkin niin perin vajanaisen ja kalpean kuvan Ida Aalbergin
väkevästä ja värikylläisestä taiteesta. Ei milloinkaan tunne kynän
mies ilmaisukeinojensa, sanojen, köyhyyttä niin ahdistavan selvästi
kuin seistessään ylevimmän kauneuden ilmiön, suuren taiteen edessä.
Eivät riitä hänen piirtonsa edes heikkojen viittausten antiin niistä
ylenpalttisista rikkauksista, joita tuohon ilmiöön sisältyy. Ja sitä
paitsi: ei kykenisi täydellisinkään Ida Aalbergin tekotavan selostus
kajastamaan hänen tulisielunsa ja hänen palavan sydämensä heijastuksia,
jotka olivat ytimenä hänen näyttelijätaiteessaan. Tarkoitan, että
sielullinen sisällyspitoisuus henkevöitti puhtaasti teknillisetkin
seikat. Vain laaja teos, jossa rooli roolilta seurattaisiin
taiteilijattaren kehityksen kypsymistä ja ymmärryksellä tutkittaisiin
hänen analyysinsä polkuja ja hahmottelunsa säikeitä, voisi tehdä tälle
taiteelle oikeutta. Kuka sen teoksen kirjoittaa? Kuka kartoittaa hänen
löytöretkiensä uudet mantereet?
* * * * *
Jean Sibeliuksen sanotaan joskus virkkaneen, ettei hän kernaasti puhu
"Jumalan sanaa"; ei mikään tyylilaji merkitse hänelle lopullista
sanontatavan muotoa, hän valmistaa aina uusia yllätyksiä. Siinä
suhteessa Ida Aalbergin näyttelijätaide oli sukua Sibeliuksen
sävelrunoudelle — sekin hämäläinen huomenlahja nuorelle
kulttuurillemme. Suomalaisen näyttelijätaiteen kuningatar tunsi myöskin
olevansa kutsuttu uusia teitä raivaamaan.
2.
Axel Ahlberg.
[_Axel Wilhelm Ahlberg_ syntyi Turussa maaliskuun 23 p:nä 1855
(vanhemmat: merikapteeni Adolf Wilhelm Ahlberg ja Karolina Sofia
Lindeström), tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta kimnaasista 1872,
harjoitti kielitieteellisiä ja lainopillisia opintoja ja kävi Turun
kauppaopiston, ennen kuin 1877 liittyi Suomalaiseen teatteriin.]
"_Le style c'est l'homme_" — tyylistään taiteilija tunnetaan.
Minkälainen on Axel Ahlbergin näyttelijätaiteen tyyli?
Ensinnäkin: aristokraattinen. — Axel Ahlberg on kansallisen näyttämömme
ylimyksellisin ilmiö. Hänessä on teatteriaateliston sinistä verta.
Hän on kuin syntynyt kruunuja ja höyhen töyhtöjä kantamaan, sillä
hänessä on ryhtiä, joka aina säilyttää luontaisen _grandezzan_, jalon
arvokkuuden, ja ritarillisuutta, joka antaa ryhdille sisällystä.
Toiseksi: romanttinen. — Hän liikkuu varmimmin siinä maailmassa,
missä "elämä on unelma", missä runon ikuisten sinikukkien terälehdet
hohtavat, missä tunne helähtelee herkästi sointuvana lyriikkana tahi
kohoaa lentoon ja kasvaa paatokseksi. —
Realismin jälkimainingeissa vielä keinuttaessa saattoi toisinaan
tuntua siltä, että Axel Ahlberg oli kuin joku "viimeinen mohikaani",
jonka ohi aika jo oli rientänyt pitkän matkan. "Luontoa" vaativan
yleisön mielestä tuntui oudolta hänen, pikkurealismin arkisia otteita
ja tarkkoja detaljeja täydelleen vierova, suuria piirteitä ja suoria
viivoja harrastava, dekoratiivisuuteen pyrkivä taiteensa. Se oli
silloin vastoin ajan makusuuntaa ja muotivirtausta. Mutta se oli yhtä
hyvin ajasta edellä kuin sen jälessä.
Vuodet vierivät, ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin. Ei
ole jäänyt muuttumatta Axel Ahlbergkaan — paitsi yhdessä suhteessa:
uskollisuudessaan omaa itseään ja omia ihanteitaan kohtaan. Ja
_sellainen_ konservatismi on hyve, joka aina tulee palkituksi.
Sisimmältä olemukseltaan Axel Ahlbergin taide on sama tänään kuin
eilen: sama on viivojen jalous, sama värien tumma hehku, samanlaisena
on säilynyt tunteen ja mielikuvituksen tuoreus. Sen parhaimmat
ominaisuudet ovat vuosien varsilla vain varmistuneet ja syventyneet.
Missä ennen lennokkuus saattoi hairahtua onttoon mahtipontisuuteen,
siinä se nyt taipuisasti tapaa oikean maalin: vakuuttavan mahtiponnen;
missä lyyrillinen sävel saattoi solahtaa teennäiseen pingoitukseen tahi
tarttua liikatunteellisuuden salakareille, siinä se nyt useimmiten
löytää luontaisen ilmaisun: välittömän sydämellisyyden tahi miehekkään
murhemielen.
Ja myöskin tekotapa on pysynyt tämän kehityksen tasalla: se on
yksinkertaistunut ja käynyt entistään luontevammaksi. Lausunta on
muuttunut luistavammaksi — vaikkakaan kielivirheet ja vahvasti
vierassointuiset omituisuudet eivät koskaan ole päässeet siitä
karisemaan — ja "plastiikka", s.o. liikkeet ja asennot, on syventynyt
sisällökkäämmäksi.
Luulen, että Axel Ahlbergin on kiittäminen juuri tuota uskollisuutta
omaa itseään kohtaan siitä, että hän vielä hopeapäisenä 63-vuotiaana on
voinut säilyttää aivan ihmeteltävässä määrässä joustavaa nuorekkuuttaan.
* * * * *
Eräs Ruotsin henkevimpiä teatteriarvostelijoita, Carl Laurin,
aloitti kerran esseen muutamasta Skandinavian suuresta näyttelijästä
sanoilla: "_Kulttuuri_ on ensimmäinen sana, joka mieleen johtuu,
kun hänen tulkintaansa seuraa." Kulttuuripitoista on myöskin meidän
Axel Ahlbergimme taide. Sen takaa kuultaa aina viljelty maku,
hienostuneisuus, henkevyys, s.o. sivistys — sekä pään että sydämen.
Kerran kysyi teatterissa vieressäni istuva rouvasihminen, joka oli
laajalti suurta maailmaa nähnyt: "Oletteko pannut merkille, kuinka
sivistyneesti Ahlberg liikuttaa käsiään?" Tosiaan: tuo naisellinen
huomio oli naulanpäähän osuva. Toisen kerran — se oli muuten Wilden
"Lady Windermeren viuhkan" ensi-illassa — huomautti toinen nainen,
että ainoa herroista, joka kykenee kunnolleen hännystakkia kantamaan,
on Axel Ahlberg. Tällä nuorella naisella oli myöskin tarkka silmä,
vaikka hän ei vielä ollutkaan suuren maailman salongeissa kouluutustaan
täydentänyt. — Entä kuka Kansallisteatterissa kauniimmin liikkuu
silkkitrikoissa, samettijakussa, hovimiehen miekka kupeella ja
ritariketjut kaulassa? Ja kuka sirommassa kaaressa vie baretin
rinnalleen ja ylevämmin tekee kumarruksensa?
Mutta vaikkapa myöntäisikin Oscar Wilden olevan jonkin verran oikeassa
hänen väittäessään herrasmiehen kaulaliinan solmun osoittavan
asianomaisen sivistystasoa, niin tekisi sekä kulttuurikäsitteelle että
Axel Ahlbergille veristä vääryyttä, jos tyytyisi vain tuollaisiin
mittapuihin. Ken on kuullut näyttelijän tarinoivan taiteesta ja
taiteilijoista, runoista ja runoilijoista, elämästä ja ihmisistä sillä
hienolla ja ymmärtäväisellä tavalla, joka on Ahlbergille ominainen,
hän käsittää täydelleen, että paljon syvemmistä hetteistä kumpuaa
hänen sivistyneisyytensä. Mutta perintönä saadut, kodissa ja koulussa
varttuneet, elämän varrella kartutetut "sisäiset aarteet" hiovat ja
jalostavat käytöstavan ulkonaisetkin ilmaisumuodot.
* * * * *