Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi
naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin
halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä.
Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli
hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen
mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan.
— Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani
eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää
vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin,
kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät.
Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja
että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa.
— Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika
tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi.
Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän
tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin
mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja
Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden
istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa.
Suutari raapi korvallistaan.
— Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on
aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi,
sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin
useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu.
Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä
väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä
veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa,
seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari
hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta
siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos
kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo.
Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli
yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon
laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin
veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään.
Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä
hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä
kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti
heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös.
— Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala,
sanoi hän.
— Anna kuulua! sanoi Niilo.
— Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy
itsestään.
Niilo tuli alakuloiseksi.
— Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet?
kysyi hän.
— Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko.
— Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo.
— Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko.
Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen.
— Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään.
— Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa.
— Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen
edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet
hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy
mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on
sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä-
eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan
kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada
vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on
onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin.
— Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos
puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen
edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän
lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat
sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen
lopusta.
Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle.
Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa.
Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin
notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa
ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten
mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan
maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta
vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas
pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin
hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan
kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet?
— Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo.
— Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan
yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän
vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime
hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas,
ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet
himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten
kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän
tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle
mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui
molemmin käsin karahkaansa.
— Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi
suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä.
— Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai
minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että
eteenpäin aion, enkä väisty!
Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan,
lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa,
otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen
jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime
hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä.
— Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso
sammakko, mulkoillen häneen.
— Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä!
— En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä.
— Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä!
Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään
täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta
jotakuta.
— Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois
tieltä, minun on päästävä eteenpäin.
— Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen.
— Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa
sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten
väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin
heti ylös taas.
— Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää,
teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin
aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan,
sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli
astunut, pisti vielä päänsä näkyviin.
— Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana
liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon!
Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan
vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista
kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin
pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten
häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi
haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu,
sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt.
— Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat
levätä!
— Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän
tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään
tulisi.
— Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa
saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja
astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin.
— Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar.
— Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää,
sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle
varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty... —
Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat
toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi
yli mättäitten.
Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle
rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea
löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi
siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja
jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään
vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon
tuolle puolen.
Paremmin ei hän koskaan ollut nukkunut kotona myllyssäkään kuin sinä
yönä metsässä, keppi kädessä ja kuusenoksa päänalaisena. Herättyään
hän ensi työkseen koetteli, oliko pajunvesa tallessa ja teki itselleen
siitä heti pillin.
Tuskin hän oli sen saanut valmiiksi ja siihen puhaltanut, kun jo
pohjatuuli tulla porhalsi hänen luokseen; silloin hän puhalsi kahdesti,
ja heti saapui itätuuli; kun hän sitten puhalsi kolmesti pilliinsä,
oli eteläinen hänen luonaan, ja kun hän vihdoin puhalsi neljästi, tuli
länsituuli kepeästi lentää liitäen.
— Herra, sanoivat ne kaikki neljä, mitä tahdot?
— Neuvoa! sanoi Niilo — te, jotka olette tulleet maailman neljältä
kulmalta, voinette sanoa minulle, mistä saisin myllyn.
— Myllyjä kyllä on, sanoivat he yhteen ääneen.
— Mutta minulla on vain kaksi tyhjää kättäni, eikä mitään, millä sen
ostaisin!
— Herra, sanoi pohjatuuli, minä tiedän yhden, joka ehkä sopisi.
— Missä se on? kysyi Niilo.
— Jos tahdot, vien sinut tuossa tuokiossa sinne, sanoi pohjatuuli.
— Hyvä, sanoi Niilo. Tuskin hän sen sai sanoneeksi, kun hän jo
kiiti avaruudessa ja jo jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli vanhan
tuulimyllyn luona, joka nähtävästi oli seisonut pitkät ajat hylättynä
ja käyttämättä.
Mylly oli syrjässä, korkealla kivikkoharjanteella. Niilo arveli, että
sinne kiipeäminen tosin kyllä oli vaikeaa, mutta että asema muuten oli
hyvin valittu. Harju ei oikeastaan ollutkaan kovin korkea, mutta sieltä
oli kuitenkin mitä kaunein näköala joka puolelle. Näki taloja siellä
täällä tasangolla, tosin toisistaan kaukana, mutta kaikki sopivan
matkan päässä myllystä. Siellä ylhäällä seisoessa tuntui siltä, että
mylly hallitsi koko kylää.
Myllärin entinen asunto oli rakennettu myllyn viereen. Uunin savutorvi
oli särkynyt, ikkunaruudut rikki ja ikkunanreiät tukitut vanhoilla
ryysyillä; ei kukaan ihminen saattanut ajatellakaan sellaisessa
rähjässä asumista. — Myllykin näytti yhtä viheliäiseltä. Katkenneina
ja rikkinäisinä seisoa törröttivät sen siivet, ja hyvin huomasi,
että monet ilmat olivat käyneet sen jälkeen, kuin ne viimeksi olivat
suhisten pyörineet taivaan tuulten mukaan.
Niilo tarkasteli kaikkea ja arveli, että pohjatuuli ehkä oli oikeassa,
että mylly todellakin kelpaisi johonkin, jos se pantaisiin kuntoon.
— Kiitos, sanoi hän sentähden pohjoiselle, joka seisoi odottaen, nyt
voit mennä, kutsun sinua, kun taas tarvitsen.
Pohjatuuli puhaltautui tiehensä. Niilo lähti alas kylään. Siellä
sai hän kuulla, että vanha mylläri oli kuollut ja toista ei ollut
pitäjässä. Kyläläiset sentähden mielellään vuokrasivat tuon vanhan
rähjän Niilolle toistaiseksi, jos hän sen panisi kuntoon. Olisihan hyvä
päästä aikaavievistä myllymatkoista ulkopitäjiin, eikähän se ketään
vahingoittaisi, jos myllyrenki koettaisi, mihin kelpaa, arvelivat
talonpojat. Niilo aloitti heti työnsä, ja täytyy sanoa, ettei hän
vaivojaan säästänyt ja ahkera hän oli. Uteliaisuus kylässä oli suuri,
ja usein ponnisteli kyläläisistä yksi ja toinen ylös myllymäelle
nähdäkseen, miten työ sujui.
Niilo ei suonut itselleen lepoa, ja muutamana päivänä hän jo
punamultasi myllyrakennusta. Kyläläiset eivät enää tunteneet myllyä
entiseksi. Valkeat nurkat ja ikkunalaudat hohtivat kauniina punaisen
seinävärin rinnalla. Savutorvi oli uudestaan muurattu, ikkunaruudut
kiiltelivät uusina ja kirkkaina, ja ehein siivin seisoi mylly, valmiina
käytettäväksi.
— Myöntää täytyy, että olet reipas, sanoi nimismies.
— Mihinkäs ilman joutuisi, sanoi Niilo.
— Hyvä on, sanoi siltavouti, onhan kaikki täällä, siistiä ja kaunista,
mutta saatkohan myöskin myllyni käyntiin.
— Hui, hai, sanoi Niilo, huono mylläripä muutoin olisin. Ja sen minä
ainakin sanon, että myllyni käy taivaan joka tuulella.
Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla
kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen.
Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään
mitään vikaa ollut.
— Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä
jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain
pölisivät hänen seisoessaan myllyssä.
Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas
tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon.
Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se
taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan,
ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita,
ahdisti talonpoikia, missä vain voi.
Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan.
— Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja
niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen
hänen luokseen.
— Herra, sanoi itäinen, mitä käsket?
— Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo.
Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri
oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti
pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin.
Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle.
— Toivoisinpa olevani hyvin kotona taas, sanoi hän.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin jyvät olivat jauhoina, ja kun siltavouti
oli saanut säkit kuormitetuksi kärryihinsä, lähti hän taipaleelle.
Mutta kauaksi ei hän päässyt, kun hänet yllätti rankka sade. Sellaista
ei hän eläessään ollut nähnyt. Vettä tuli kuin korvosta kaataen. Hän
ajoi kuormansa tiheän kuusen suojaan ja asettui odottamaan. Mutta
odottaa hän saikin. Eikä kuusen suoma suojakaan häävi ollut. Vesi
valui alas kuusen neulasten lomitse. Viimein hän huomasi, ettei siinä
seisomisesta mitään hyötyä ollut, ja ajoi edelleen. Kun siltavouti
joutui kotiin, olivat säkit läpimärät ja jauhot puoliksi pilaantuneet.
Itse hän oli kauhean vihainen, mutta eihän siitä mitään apua lähtenyt.
Olipa paha onni, arvelivat naapurit, ja aivan ihmeellistä, mistä sade
niin arvaamatta tuli, sillä kun siltavouti pääsi taas kotiin, oli
taivas äkkiä niin kirkkaassa poudassa, kuin ei pilvenhattaraakaan olisi
sen kannella kulkenut.
Kului jonkun aikaa, niin nimismiehen rengit kuormineen kapusivat
myllymäkeä ylös, ja Niilo seisoi eteisen ovella katsellen tielle. Hän
tunsi sekä miehet että ajoneuvot. Miehet kiskoivat ohjaksista ja löivät
hevoskoneja.
— Aha, sanoi Niilo, eipä haittaisi, jos tuulisi toisaalta tänään.
Hän vihelsi kerran pillillään, ja samassa seisoi pohjatuuli hänen
edessään.
— Herra, sanoi pohjoinen, mitä käsket?
— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.
Kun mylly hetken kuluttua pantiin käyntiin, huomasivat rengit sen
pyörivän pohjoistuulella; se oli heistä käsittämätöintä, sillä koko
ajan heidän kulkiessaan ylämäkeä oli tuullut idästä. Itse he istuivat
tuulen suojassa poltellen piippunysiään, niin että heistä kyllä oli
yhdentekevää, mistäpäin tuuli. Mutta kotimatkalla he olivat toista
mieltä. Myrsky kasvoi. Hui, miten tuuli vonkui korvissa. Lumiräntä
pieksi kasvoja, niin että tuskin voi nähdä kättään silmiensä edessä.
Oli vaikea päästä alas myllymäkeä, ja miten olikaan, huomasivat rengit
haihtuneensa tieltä.
— Oikealle! Oikealle! huusi harakka, lähimmän kuusen latvasta. Rengit
nyhtivät ohjaksista ja ajoivat oikealle. Silloin kuulivat he harakan
nauravan takanaan.
— Tästä ei hyvä seuraa, sanoi renkipoika, joka ajoi viimeisenä.
Samassa kaatui ensimmäinen kuorma. Rengin täytyi katkaista rahkeet
saadakseen hevosen ylös, ja kun se pääsi jaloilleen, lähti se täyttä
kyytiä rinnettä alas. Rengit huutivat ja hoilasivat minkä jaksoivat,
mutta se ei auttanut. Samoin kävi toiselle kuormalle. Sekin kaatui,
ja kun hevonen katkaisemalla hihnat oli saatu ylös, laukkasi sekin
alamäkeä. Kun kolmas hevonen, jota renkipoika ajoi, huomasi toveriensa
lähtevän, yltyi sekin laukkaamaan, ja töin tuskin pysyi renkipoika
reen kannoilla. Siinä hän kuitenkin pysyi ja niin hän eheänä joutui
nimismiehen talliin, sillä hevoset kyllä osasivat kotiinsa. Renkipoika
sitten kertoi, miten renkien ja jauhosäkkien oli käynyt myllymatkalla.
Illansuussa palasivat rengit kotiin väsyneinä ja vihaisina, mutta
reet ja jauhosäkit saivat seisoa metsässä siksi, kuin myrsky
seitsemän pitkän päivän perästä taukosi, että voitiin ne kaivaa esiin
lumikinoksista.
Ja koko ajan, kun rengit lapioivat, istuivat harakat kuusten latvoissa
nauraa räkättäen.
Tuo oli ihmisten mielestä merkillistä, mutta todellisuudessa ei siinä
ehkä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Mutta kummempiakin sattui eräänä
kovana pakkaspäivänä talvemmalla.
Uudismökin isäntä ajoi vähäistä kuormaansa myllymäkeä ja Niilo
myllyrenki, seisoen ovellaan, näki hänen tulevan.
Nytpä ei haittaisi, jos tuuli hiukan kääntyisi, ajatteli Niilo ja
vihelsi kolme kertaa pillillään. Samassa oli etelätuuli hänen edessään.
— Herra, mitä käsket? kysyi eteläinen.
— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.
Uudismökin isäntä värisi vilusta saapuessaan myllylle, mutta hänen
kotimatkallaan alkoivat kinokset tienvarsilla sulaa ja aurinko lämmitti
ja paistoi, niin että hänen täytyi heittää takki päältään. Hänen
kertoessaan myllyllä Niilolle, miten kotiväkeä palelsi, niin että aivan
olivat viluun kuolla, oli tämä näyttänyt niin veitikkamaiselta ja
arvellut, ettei heillä enää mitään hätää olisi, sillä kevät varmasti jo
oli ovella. Ja äläpäs, sanoi uudismökin isäntä, eikö tullutkin kevät
samassa.
Ihmiset alhaalla kylässä eivät tietäneet mitä ajatella ja uskoa, mutta
varmaa kuitenkin oli, että Niilo myllyrengillä oli vaarallisia voimia
hallussaan. Kyläläiset pitivät salaisen kokouksen ja neuvottelivat.
— Pois täältä! Ajetaan hänet pois täältä heti! sanoi siltavouti.
— Odottakaas! sanoi uudismökin isäntä, hän voisi olla siunaukseksi koko
pitäjälle.
Nimismiehen mielestä he olivat molemmat puhuneet viisaasti, ja
senvuoksi hän ehdotti, että kukin lausuisi, kumpaako puhujaa hän
kannatti. Silloin kävi selville, että kukin kernaammin tahtoi saada
Niilosta ystävän kuin vihamiehen itselleen. Ja niin päättivät
talonpojat tarjota Niilolle myllyn lahjaksi, jos hän tahtoisi jäädä
heidän luokseen asumaan ja auttaa heitä kykynsä mukaan.
Sitä tarjousta Niilo myllyrenki ei hylännyt, ja niin oli mylly hänen.
Silloin hän heti lähti matkalle siihen maanääreen, missä hän ennen oli
palvellut. Hänen entinen isäntänsä seisoi itse myllymäellä katsoen
tietä pitkin. Kun hän näki Niilon tulevan, hämmästyi hän aika lailla.
Mutta kun Niilo oli ollut kunnon renki ja mylläri todella oli häntä
kaivannut, puristi hän hänen kättään, toivotti Niilon tervetulleeksi ja
sanoi, että hän kyllä saisi entisen paikkansa takaisin.
— Paljon kiitoksia, sanoi Niilo, mutta nyt olen itse myllärinä omassa
myllyssäni, ja nyt pidetään häät. Sen sanottuaan hän suuteli myllärin
tytärtä.
Mylläri antoi heille siunauksensa eikä voinut kyllin ihmetellä, miten
Niiloa oli niin hyvin onnistanut. Hän kutsui kaikki pitäjäläiset
häihin, ja ilo oli ylimmillään.
Heti häitten jälkeen matkustivat Niilo ja myllärin tytär kotiin Niilon
omalle myllylle. Aurinko paistoi ja säteili heidän kiivetessään ylös
myllymäen koleista tietä.
— Tervetuloa omaan tupaan, sanoi Niilo, ja syleili ilosta loistaen
myllärin tytärtä.
— Odotapas, sanoi hän samassa, asettuen ovelle, nyt saat nähdä jotakin.
Hän otti esille pillinsä ja puhalsi siihen kerran. Heti tuli pohjatuuli
kohisten.
— Herra, mitä käsket? kysyi pohjoinen. Mutta Niilo ei vastannut. Hän
puhalsi pillillään kaksi kertaa, ja itätuuli tulla tupsahti.
— Herra, mitä käsket? sanoi itäinen. Ei nytkään Niilo vastannut. Hän
puhalsi pilliinsä kolmesti ja etelätuuli oli hänen luonaan.
— Herra, mitä käsket? sanoi eteläinen, mutta Niilo vain katsoi häneen
puhaltaen pilliinsä neljä kertaa ja heti tuli länsituuli kepeästi
liidellen.
— Herra, mitä käsket? sanoi läntinen.
Nyt kun kaikki neljä tuulta seisoivat hänen edessään, levitti Niilo
molemmat käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen niitä.
— Kiitokset teille kaikille hyvästä avusta, sanoi hän, ilman teitä en
olisi päässyt siihen, missä nyt olen. Tästä lähtien tahdon kuitenkin
koettaa itse auttaa itseäni, kuten tein ennen.
Samassa taittoi hän pillinsä, heittäen kappaleet kauaksi metsään.
— Nyt olette taas vapaat, sanoi hän, niinkuin taivaan tuulten tuleekin
olla. Uskon kuitenkin teidän palaavan tänne päivä päivältä. Ja sanon,
kuten ennenkin: myllyni pyörii joka tuulella!