Oli kerran leskikuningatar, joka jo kauan oli hallinnut suurta
valtakuntaansa. Sillävälin oli hänen poikansa kasvanut huolettomana,
ilossa ja päivänpaisteessa. Äitinsä viheriöillä vainioilla oli hän
vapaana temmeltänyt. Karjalaumojen käydessä laitumella notkossa
kerääntyivät paimenpojat leikkimään suuriin vaahteralehtoihin ja aina
oli prinssi heiltä voittavana päällikkönä. Kruunun ja valtikan oli hän
äidiltään perivä, ja nyt hän oli tullut naimaikään.
Kuningatar tiesi, että valtakunnan korkeat herrat, ja kaikki porvarit
kaupungissa, sekä talonpojat maalla toivoivat prinssin pian ottavan
itselleen puolison. He tahtoivat, että heillä olisi kruununperillinen
tiedossa ja että kun kuningas vanhana ja harmaantuneena vuorostaan
istuisi valtaistuimella, niin linnan piha, kuten nytkin, kaikuisi
nuorten äänistä, sillävälin kuin kruununprinssi lemmikkihaukka
kädellään, metsästysseurueensa etunenässä, kultaisten torvien
kajahdellessa lähtisi retkeilemään.
Kuningatar tiesi kaikki nämä tuumat, sillä hän oli hyvin viisas. Hän
tiesi, että siinä maassa toivottiin kaiken käyvän vanhaan totuttuun
tapaan. Hän tiesi myöskin, että puhuttiin yhtä ja toista siitä, kenen
kanssa prinssi menisi naimisiin ja kuka kaikista maailman prinsessoista
olisi ansiokkain hänelle vaimoksi.
Samaahan kuningatarkin mietti ja tietenkin hän maalle toivoi hyvää
hallitsijatarta, mutta enemmän hän kuitenkin ajatteli poikaansa ja
hänen onneaan. Hän oli todella järkevä ihminen, jolla myöskin oli äidin
sydän. Ominaista kuningattarelle oli, että hän katseli asioita toisessa
valossa kun useimmat muut ihmiset.
— Poikani, sanoi sentähden kuningatar eräänä päivänä, on jo aika sinun
valita morsian itsellesi.
— Niin, sanoi prinssi, mutta mistä hänet löydän?
— Lähde maailmalle etsimään, sanoi kuningatar, ja jos olet kanssani
samaa mieltä, et tyydy halvempaan kuin Tähdettäreen.
— Kuka hän on? kysyi prinssi Maoni.
— Hän on äärettömyyden tytär, enempää en tiedä, sanoi kuningatar,
antaen katseensa solua kauas siintävään avaruuteen.
— Mutta kuinka sitten voin hänet löytää? kysyi prinssi taas.
— Lähde maailmalle ja etsi, sanoi kuningatar, kuten ennenkin.
Seuraavana päivänä sitoi prinssi Maoni miekan vyölleen ja antoi
satuloida juoksijansa.
— Nyt lähden maailmalle, sanoi hän kuningattarelle, ja lupaan sinulle,
etten tyydy vähempään kuin Tähdettäreen.
Sitten suuteli hän kuningatarta kädelle ja kannusti hevostaan. Mutta
kun hän tuli tienhaaraan, ei hän tietänyt, kääntyisikö oikealle vai
vasemmalle. Siinä istui vanha mummo tiepuolessa.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi katsoen vasemmalle.
— Ylhäisen ja alhaisen luo, sanoi mummo.
— Entäs tämä, sanoi prinssi, viitaten oikealle.
— Tuuleen ja tuiskuun, sanoi mummo.
Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen, mutta etäämpänä
oli taaskin tienhaara. Siinä istui vanha ukko tiepuolessa.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi, katsoen vasemmalle.
— Iloon ja suruun, sanoi mies.
— Minnekäs tämä? sanoi prinssi katsoen oikealle.
— Elämään ja kuolemaan, sanoi ukko.
Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen. Ratsastettuaan
jonkun matkaa tuli hän veräjälle. Siinä istui tyttö ojan varrella, hän
hypähti ylös ja avasi veräjän.
— Minne tie viepi? kysyi prinssi ratsastaessaan ohi.
— Tietymättömiin, sanoi tyttö.
Silloin Maoni käännähti satulassaan ja katsoi häneen. Kohdatessaan
kaksi syvää, vakavaa silmää käsitti hän, että tyttö ei laskenut leikkiä.
— Tietymättömiin, toisti hän ja nyökkäsi nauraen tytölle. Mutta
ratsastaessaan edelleen ajatteli hän äitiään.
— Äärettömyys, sanoi hän hiljaa itsekseen ja katsoi avaruuteen, kuten
äitinsä edellisenä iltana. Mutta nyt hän oli joutunut valtakunnan
rajalle ja ratsasti outoon, tuntemattomaan. Ratsastettuaan
muutamia tunteja täyttä laukkaa saapui hän suureen metsään. Oli jo
myöhäisenlainen ja näytti synkältä puitten alla. Prinssi tuumiskeli,
olisiko parasta hakea yösija kylässä ja vasta aamunkoitteessa ratsastaa
metsän läpi, mutta miten olikaan, jatkoi hän kuitenkin matkaansa. Pian
hän kyllä huomasi, että tämä ei ollut oikein viisasta, mutta takaisin
hän ei mielestään voinut kääntyä ja niin hän ratsasti edelleen. Tie yhä
kapeni ja metsä tiheni, hevosen oli vaikea päästä eteenpäin, ja prinssi
alkoi jo käydä levottomaksi; silloin hän äkkiä keksi tulen hohteen
puitten lomista. Hän ratsasti lähemmäksi ja huomasi hohteen johtuvan
nuotiotulesta. Miehet tulen ympärillä näyttivät mustapintaisilta ja
ilkeiltä, mutta kun Maoni oli sekä väsynyt että viluinen, hyppäsi hän
satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja meni tulen luo.
— Kuka olet ja mitä täällä teet? sanoivat miehet kokoontuen hänen
ympärilleen.
— Olenpahan kulkija, joka matkustaa maan läpi, sanoi prinssi. Suokaa
minun vähän levätä tulen luona. Ehkäpä joku teistä sitten neuvoo
minulle tien.
Miehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Sitten eräs heistä astui
prinssin luo ja lyöden häntä olalle, kuin vertaistaan, sanoi: Istu
lämmittelemään. Tosinhan vaatteistasi päättäen olet korkea herra, mutta
täällä salolla ovat kaikki saman arvoisia.
Prinssi Maoni levitti viittaansa maahan ja paneutui levolle.
Tummina varjoina näki hän miesten liikkuvan tulen ympärillä. Hän
koetti pysyttäytyä valveilla, mutta hänen silmäluomensa kävivät yhä
raskaammiksi, ja miten olikaan, niin hän nukahti.
Hän heräsi siihen, että joku kumartui hänen ylitsensä ja tavoitteli
hänen kukkaroaan. Samassa oli hän jalkeilla.
— Lunnaat! sanoi se, joka oli prinssiä lyönyt olalle, ja asettui hänen
eteensä.
— Lunnaat! sanoivat toisetkin, käyden piiriin hänen ympärilleen.
Prinssi tavoitteli miekkaansa, mutta ihmeekseen huomasi hän sen olevan
poissa. Hän käsitti, ettei tässä nyt muu auttanut kuin alistua ja veti
silkkikukkaron vyöltään, ojentaen sen päällikölle.
— Pidä hyvänäsi, sanoi hän, ja anna minun nyt jatkaa matkaani.
— Hevosen minä olen ottanut huostaani, sanoi mies virnistellen,
olisipa melkein mahdotonta ratsastaa metsässä, kun se on niin tiheä ja
pensaikkoja täynnä. Paljon helpompi on sinun kävellä. Jos lahjoitat
samettivaippasi ja kullalla kirjaillun nuttusi jollekin väestäni,
opastaa hän kenties sinua polulle, joka vie metsästä.
— Hyvä, sanoi prinssi, heittäen vaipan ja takin maahan, lähtekäämme!
Oli vielä yö ja metsä pimeä.
— Tännepäin! sanoi hänen saattomiehensä, tunkeutuen pensaikkoon.
Prinssi seurasi. He etenivät pimeässä, kompastuen puun juuriin ja
kiviin. — Tännepäin! sanoi mies hiljaa ja kehoittavasti, kun prinssi
hetkeksikään jäi jäljelle.
Maonin mielestä he jo olivat kulkeneet useampia tunteja ja hän jo
odotti päivän sarastavan, kun mies äkkiä seisahtui.
— Katso, sanoi hän, tuolla metsä harvenee. Jos vielä tunnin ajan kuljet
eteenpäin, tulet suurelle lakeudelle. Sen halki kulkee teitä joka
suunnalle, joten voit mennä minnepäin tahdot. Mutta ennenkuin eroamme,
voit kernaasti antaa höyhentöyhtöisen hattusi minulle, se sopii nutun
ja viitan kanssa. Vastineeksi saat sinä minun hattuni ja nuttuni, että
saatat näyttäytyä ihmisille.
Vaihdettuaan vaatteet, he erosivat. Prinssi kulki yhä eteenpäin
harvenevassa metsässä. Tunnin kuljettuaan oli hän metsän reunassa, ja
äkkiä avautui hänen eteensä suuri lakeus, jonka yllä oli yötaivas,
tähtineen. Maoni pysähtyi. Avaruus ei ollut koskaan näyttänyt hänestä
niin äärettömältä, eikä tähtimaailmat tuolla ylhäällä hänelle koskaan
niin kirkkaasti tuikkineet kuin nyt, jolloin hän tuli metsän pimeydestä.
Taaskin täytyi hänen ajatella äitiään.
— Tähdetär, sanoi hän itsekseen, Tähdetär, minun täytyy löytää sinut! —
Seuraavana päivänä oli hän saanut työtä kuninkaan kartanossa ja oli
parhaillaan nauriita kitkemässä, kun prinsessa seurueineen kulki siitä
ohi.
— Minä tahdon nauriin, sanoi prinsessa, astuen korkeakantaisine
silkkikenkineen naurispeltoon.
— Olkaa hyvä, sanoi prinssi, tässä on hyvänmakuinen.
— Kas, uusi puutarharenki, sanoi prinsessa, mikä on nimesi?
— Maoni, sanoi prinssi.
— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin,
sanoi prinsessa, ja hän on prinssi siinä maassa, joka on rajakkain
isäni valtakunnan kanssa.
— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä naimisiin hänen
kanssaan?
— Hänen maansa on niin sopivalla kohdalla, sanoo isä, ja hän on
tottunut naisen hallittavaksi, arvelee äiti, sanoi prinsessa.
— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.
— Hyi, millainen moukka olet, sanoi prinsessa, kääntyen selin prinssiin.
Toisena päivänä, kun prinssi vaivansa palkaksi oli saanut syödä
kyllikseen ja levätä, lähti hän kuninkaan kartanosta ja käveli
eteenpäin. — Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän.
Varmasti hän ei ole Tähdettären kaltainen.
Hän kulki outoja seutuja ja tapasi vieraita ihmisiä. Joskus ansaitsi
hän ruokansa laulamalla laulun, mutta useimmiten auttoi hän töissä,
milloin missäkin, matkansa varrella. Siten ei hänellä mitään puutetta
ollut. Pian saapui hän valtakunnan rajalle. Hän tiesi että se
valtakunta, johon hän nyt tulisi, oli lähitienoon suurin ja mahtavin.
— Ehkäpä löydän Tähdettären täältä, arveli prinssi, käyden kuninkaan
linnaan.
Siellä oli suursiivous, sillä sinä iltana aiottiin pitää tanssiaiset.
— Kas, tuollahan tulee joku, joka voi pölyttää matot, sanoi
ylihovimestari, kun Maoni asteli linnanpihan poikki.
— Olkoon menneeksi, sanoi prinssi, ja kohta hän pieksi mattoja, niin
että piha oli yhtenä pölypilvenä.
— Kuka siellä sellaista melua pitää? sanoi prinsessa, pistäen päänsä
ulos ikkunastaan.
— Minä täällä vain sinun mattojasi pölytän, vastasi prinssi.
— Mikä on nimesi? sanoi prinsessa.
— Maoni on nimeni, sanoi prinssi.
— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin,
sanoi prinsessana hän on prinssi siinä valtakunnassa, joka on
naapurimaan takana.
— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä hänen kanssaan
naimisiin?
— Maa on sekä rikas että mahtava, sanoi prinsessa, ja kun hän perii
kruunun, tulee minusta kuningatar.
— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.
Silloin prinsessa vetäisi ikkunan kiinni, niin että ruudut rämisivät,
mutta Maoni seisoi pihalla ja pölytti mattoja, niin että pöly tuprusi
korkeina pilvinä.
Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän, varmasti tuo ei ole
Tähdettären lainen.
Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaansa. Hän oli nyt päättänyt etsiä
onneansa kolmen virran takana olevasta ruhtinaskunnasta. Matka oli
pitkä ja vaivalloinen. Kun hän saapui ensimmäiselle virralle, ei siinä
ollut lauttaa. Hän seisoi rannalla huhuillen, mutta lauttaajaa ei
näkynyt. Silloin hän päätti kulkea joenvartta ylöspäin, etsiäkseen
kahlauspaikkaa, vaan samassa tulikin lauttaaja venheineen.
— Mitä tahdot, jos viet minut virran yli? sanoi Maoni.
— Kuparikolikon, sanoi lauttaaja.
— Kuparia ei minulla ole, mutta annan sinulle napin liivistäni. Jos
joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät nappia, käy
sinun hyvin.
— Eipä taida minulla suurtakaan iloa siitä olla, sanoi lauttaaja, mutta
vien sinut kuitenkin joka tapauksessa yli.
Sen hän tekikin. Prinssi kiitti ja jatkoi matkaansa. Kuljettuaan
kauan aikaa tuli hän toiselle virralle. Siinä oli lauttaaja juuri
irroittamassa venhettä.
— Mitä tahdot, jos viet minut yli? sanoi prinssi.
— Hopearahan, sanoi lauttaaja.
— Hopeaa ei minulla ole, sanoi prinssi, mutta annan sinulle kiharan
tukastani. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät
kiharaa, käy sinun hyvin.
— Suurta hyötyä ei minulla tuosta liene, mutta saatanpahan kuitenkin
sinut yli.
Niin hän tekikin. Kun prinssi oli päässyt maihin, kiitti hän ja jatkoi
matkaansa.
Illan suussa saapui hän kolmannelle virralle. Se oli vuolaampi ja
leveämpi kuin edelliset. Prinssi silmäili ympärilleen, näkyisikö
lauttaa. Tuoltapa se tulikin, liukuen virran yli, ja lauttaaja seisoi
kokassa.
— Mitä tahdot, jos saatat minut toiselle rannalle? kysyi prinssi.
— Kultarahan, sanoi kuljettaja.
— Niin paljon pyydät, sanoi Maoni alakuloisesti, eikä minulla ole
mitään antamista.
— Jolla ei mitään antamista ole, siltä en mitään vaadi, sanoi
kuljettaja, mutta vienpähän sinut kuitenkin yli!
Kun lautta laski maihin, toisella rannalla, tarjosi prinssi kättään,
sanoen: Kädenlyönti sen päälle, että jos kerran tulet siihen maahan,
missä minä asun, käy sinun hyvin.
— Tuskinpa tulen, mutta rehellistä kädenlyöntiä en hylkää.
Maoni kulki edelleen. Ei ollut enää pitkältä ruhtinaan linnalle.
Silloin prinsessa tuli alamäkeä, ruskean ratsun selässä. Prinssi astui
syrjään ja nosti kohteliaasti lakkiaan. Hevonen säikähti ja olisi
heittänyt prinsessan satulasta, ellei hän, viime hetkessä, olisi saanut
sitä hallituksi. Prinsessa veti ohjakset kireälle ja katsoi tuimasti
Maoniin.
— Kuka olet? kysyi hän lyhyeen ja käskevästi.
— Maoni on nimeni, sanoi prinssi, ja kaukaa olen tullut.
— Maoni on nimi, jota vihaan, sanoi prinsessa heiluttaen vinhasti
ratsupiiskaansa ilmassa, niin että hevonen karkasi pystyyn.
— Miksi sitä nimeä vihaat? sanoi prinssi, kun prinsessa oli saanut
hevosensa rauhoittumaan.
— Siksi, sanoi prinsessa suuttuneena, siksi, että kolmen virran takana
ja sen toisella puolen oleva valtakunta, joka on rajakkain meidän
maamme kanssa, on suuri ja mahtava kuningaskunta. Siinä valtakunnassa
on prinssi, nimeltä Maoni, ja isäni korkea tahto on, että menisin hänen
kanssaan naimisiin.
— Miksi et hänestä huoli? sanoi Maoni.
— Sentähden, sanoi prinsessa, että minulla on toinen mielessäni.
— Ehkäpä prinssi Maonilla on samoin, sanoi prinssi.
— Luuletko niin? sanoi prinsessa kirkastuen.
Silloin prinssi hymyili, sanoen:
— Eihän hän sinua tunne.
— Ehkäpä voisin hänestä paljonkin pitää, ellen rakastaisi toista, sanoi
prinsessa.
— Toivotan sinulle onnea, sanoi Maoni, katsoen häneen vakavasti.
— Kiitos, sanoi prinsessa, heiluttaen piiskaansa ja ratsasti edelleen.
— Hänestä pidän enemmän kuin molemmista edellisistä yhteensä, tuumaili
prinssi, ja ehkäpä kaikki unelmani pysähtyisivätkin tänne, elleivät ne
jo olisi niin kaukana Tähdetärtä tavoittelemassa.
Mutta sinä iltana, kulkiesssaan eteenpäin, muisti hän kaksi kirkasta
silmää, joiden katseen hän oli tavannut jossakin. Ne olivat hänestä
kuin tähtöset yössä, eikä hän voinut käsittää, missä hän ne oli nähnyt.
Siitä päivin Maoni ajatteli Tähdetärtä vielä enemmän kuin ennen.
Ennen oli hän Tähdetärtä etsinyt siksi, että hänen rakas äitinsä sitä
toivoi. Nyt häntä siihen vaati oma epämääräinen kaipaus. Hän ajatteli
Tähdetärtä missä kulki ja mihin tuli. Hänen tuntematonta ääntään koetti
Maoni erottaa äänekkään elämän melun seasta. Jos hän heittäytyi huvien
pyörteeseen, tuntui hänestä kuin olisi hän uskoton Tähdettärelle, jota
hän ei koskaan ollut nähnyt. Näin muodostui hänen elämänsä harhailuksi
maasta toiseen, jokainen päivä taisteluksi olemassaolon puolesta ja
unelmaksi siitä, minkä hän vain aavisti. Hän kulki syviä laaksoja ja
korkeita vuoria, hän purjehti suuria meriä vieraisiin ihmeellisiin
maihin, mutta Tähdetärtä ei hän mistään löytänyt.
Kerran sattui hän tulemaan valtakuntaan, missä juuri oli suuret
juhlallisuudet, kuninkaan syntymäpäivän johdosta. Kaikki pääkaupungin
väki oli kutsuttu juhlaan, ja Maonin juuri kulkiessa suurkatua ylös
tarttui muuan iloinen räätälinsälli hänen käsivarteensa ja sanoi,
että hänen tietysti oli lähdettävä mukaan. Siten joutui Maoni, vielä
matkastaan väsyneenä ja pölyisenä, istumaan katselijaparvelle,
ruohokentän luo, jossa turnajaiset, kuninkaan kunniaksi, oli pidettävä.
Parhaillaan oli joukko nuorukaisia painimassa ja ketä halutti, sai
siihen ottaa osaa. Sen, joka voittaisi kaikki muut, oli kuningas
luvannut lyödä ritariksi.
Tämä näytös oli kansalle mieleen. Riemuittiin joka miehestä, joka
onnistui kaatamaan vastustajansa maahan ja painamaan polvensa hänen
rinnalleen. Räätälinsälli tuskin pysyi paikoillaan. Alituiseen hän
tyrkkäsi Maonia kyynärpäällään, saadakseen hänet huomaamaan jotakuta
taistelevista. Maonin itsensä kasvoja poltti, poltti siksi, että hän
tiesi voivansa voittaa heidät kaikki tyynni, jos laskeutuisi ottamaan
osaa taisteluun.
Lopuksi tuo tunne hänet voitti ja hän tuskin tiesi mitä teki, kun
ponnahti ylös paikoiltaan ja huusi, että hänkin halusi koettaa voimiaan.
Syntyi ihmettelevä hiljaisuus, sillä niin aivan muodollisuuksittahan
ei tällainen olisi saanut tapahtua. Joka tahtoi ottaa osaa kilpailuun,
hänen oli määrä ilmoittautua ylihovimestarille. Mutta Maoni oli
heittänyt takin yltään ja seisoi jo valmiina nurmikolla. Hänen
ei tarvinnut kauan odottaa taistelutoveria, ja samassa hän jo
olikin ottelussa. Hetken kuluttua oli hän jo voittanut ensimmäiset
vastustajansa, toisen toisensa jälkeen.
Katsojien jännitys kasvoi, he kurottivat kaulojaan paremmin nähdäkseen,
nousivat penkeille seisomaan, ja kuningaskin kumartui kuninkaallisen
aitionsa kaiteen yli katsomaan. Prinsessa istui hänen vieressään,
silmät pyöreinä ihmetyksestä.
Mutta Maoni oli mielestään taas kotona, äitinsä viheriöillä
vainioilla, karjalaumat olivat syövinään notkossa ja paimenpojat
olivat kokoontuneet kisailemaan vaahterain varjoon ja hän voittavana
päällikkönä nyt, kuten aina ennen.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa ja huomasi voittaneensa, kaikui
raikuva hyväksymisen myrsky. Hän olisi tahtonut piiloutua, kadota
ihmisjoukkoon, mutta häntä vaan työnnettiin eteenpäin, kuninkaallista
aitiota kohti.
Kuningas katseli häntä kultasankaisten silmälasiensa läpi, ja prinsessa
kiinnitti ruusun hänen rintaansa.
— Nyt tulee sinusta ritari, sanoi kuningas.
Mutta ylihovimestari alamaisuudessa esitti, ettei sellainen mitenkään
saattaisi käydä päinsä. — Hän ritariksi — kulkuri vieraasta maasta.
Silloin kuningas, näpäyttäen pois varisseen nuuskan pitsiseltä
rintamukseltaan, sanoi ilmoittavansa ylihovimestarille, mikä ei kävisi
päinsä. Se olisi se, että kuningas syö sanaansa.
Tämän sanottuaan otti hän miekan ja löi prinssin ritariksi, ja kansa
hurrasi, niin että korvat menivät lukkoon.
Iltasella prinssi Maoni vei prinsessan tanssiin, eikä prinsessa
saattanut kyllin ihmetellä hänen ritarillista käytöstään. Ja koko hovi
ihmetteli.
Kuningas otti Maonin erillensä ja sanoi:
— Jos jäät tänne, saatat tulla valtakunnan päämieheksi ja sen lienet jo
huomannutkin, että miellytät prinsessaa.
Silloin prinssi Maoni tunsi, selvemmin kuin koskaan ennen, että hän jo
liian kauan oli viipynyt vierailla mailla ja että koti-ikävä painosti
hänen mieltään.
— Herra kuningas, sanoi hän, äitini on vanha ja odotus käy hänelle
varmaankin pitkäksi. Kunnoton poika olen ollut. Nyt kun talvi lähestyy,
tahdon olla kohentamassa kotilieden kekäleitä.
Sen sanottuaan jätti hän kohteliaasti hyvästit, otti repun selkäänsä ja
lähti kotia päin.
Mutta hänen sydäntänsä painosti astuessaan eräänä päivänä äitinsä
valtakunnan rajan yli. Toisin ja parempia sanomia tuoden olisi hän
tahtonut astua kuningattaren eteen. Siksi hän nyt kulki raskain askelin
ja silmät maahan luotuina. Silloin kuuli hän portin narahtaen kääntyvän
saranoillaan ja katsoessaan ylös seisoi portinvartijatyttö hänen
edessään, niijaten.
— Oi, sanoi hän, miten kauan olen saanut odottaa avatakseni sinulle
veräjän.
— Miten kauan sitten olet odottanut? kysyi prinssi.
— Siitä lähtien kuin tästä ohitse ratsastit, sanoi tyttö. Ajattelin:
kaipa hän jonakin päivänä palajaa. Tätä sanoessaan hänen silmänsä
loistivat kuin tähtöset yössä.
Silloin prinssin mieleen äkkiä johtui ensimmäinen ilta metsässä,
erämaan syvä pimeys, valo lakeudella, tähdet ja avaruus, tuo ääretön.
— Tule mukaani, sanoi hän, ottaen tytön käden omaansa. Ja sitten he
yhdessä menivät linnaan.
— Äiti, sanoi hän tultuaan kuningattaren luo, pitkiä matkoja olen
kulkenut löytääkseni Tähdettären. Linnasta linnaan olen käynyt, kaikki
maailman prinsessat nähnyt ja nyt tuon vain köyhän, pienen portin
vartijatytön, mutta ilman häntä en tahdo elää! — Silloin kuningatar
syleili Maonia.
— Tervetuloa kotiin, sanoi hän, kaikki olemme sinua kaivanneet, yksin
lintuset ikkunasi takana ja linnanlammikon ruutanat, joille murusia
ripottelit. Kaikki olemme sinua kaivanneet, mutta minä kaikkein
enimmän. Itse olen käynyt vanhaksi ja harmaantuneeksi ja nyt tahdon
lahjoittaa kruunun ja valtikan sinulle, hallitaksesi isäsi valtakuntaa.
Tämän sanottuaan kääntyi hän portinvartijatyttöön, katsoen häntä kauan
ja tutkivasti silmiin.
— Maoni, sanoi hän, luuletko äärettömyyden lapsien tarvitsevan
kultakruunuja, että heidät tunnettaisiin! Ole iloinen ja elä
onnellisena, nyt kun olet löytänyt kauan etsimäsi.
Niin tuli prinssi Maonista kuningas ja Tähdettärestä kuningatar.
Onnellisina he elivät ja hiljalleen vierivät heiltä vuodet elon iltaan.