Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se
alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.
Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni
tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän,
kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei
surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto
lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli
hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta
itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.
Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa
täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan,
sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen
ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi
tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät
he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut
kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.
Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna
tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin,
eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa
syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen
hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä,
että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin
kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.
Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. —
Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä
kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.
Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa.
Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja
ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.
Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa,
prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä
punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan
sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta
tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki
valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat
päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei
siitä parantunut.
Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan
noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta
länteen.
— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä
tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja
tulet hyvin mahtavaksi!
— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi
kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä
pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!
— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen
huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa
kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän
nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli
hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat
varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.
Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni
prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli
kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.
Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja
naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin,
sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.
Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten
välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit
vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.
Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä
näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan
kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä
pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla
ylistämättä häntä.
Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan
korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut
sydäntä, mihin kätkeä ne.
Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli
hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta
sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli
iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää,
mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.
Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten
tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja
niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista
oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset
lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi
ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli
kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien
ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen
hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin
huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi
hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut
kuulla sanaakaan kauneudestaan.
Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki
omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten
ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea.
— Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja
katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli
ennen, kun omenapuut kukkivat.
— Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti
uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai
kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja
ystävällisesti prinsessaan. —
— Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et
näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
— Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru,
kultamuru, missä on sydänraukkasi?
Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit
kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston
ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen,
synkkään metsään.
Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin.
Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille.
Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko
hyllyi saraheinämättäitten välissä.
Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta
länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin
käsin, lyödyksi ovelle.
— Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki,
minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni.
Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin
prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet,
portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista,
mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen
kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he
tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta
prinsessaa ei löytynyt.
Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa,
jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun
kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi
jotakin prinsessasta!
Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he
tuijottivat häneen, sitten toisiinsa.
Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin
he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma,
pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien
täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka
hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa.
Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja
kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa,
alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat
vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa
tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut
sellaisena kuin hän nyt oli.
Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea
entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi.
Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin.
Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä,
jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä
aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita.
Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja
kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin
miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta
elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan.
Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen
elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset.