Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia
lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti
levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat
kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja
tekemään.
Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli
hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni
koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin
ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku
kiviä.
Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa
oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä
näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän
siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti
hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen
helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse.
— Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin
rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia!
Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen
huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. —
Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä
suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät,
kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän
täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin
hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat
lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä
summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut
kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät
voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän
helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen.
Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä
nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat
olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin
aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä
ei kukaan voinut sanoa.
Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät
kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli
surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua
saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt.
Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt
niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka
hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin
köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut,
tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka
häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut
katsoa ihmissydämeen kuten hän.
Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti
arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun
ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen
juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut.
Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen
kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli
kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia,
mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja
tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi
kauppiaan liiketoveriksi.
Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri
sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis.
Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että
Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka
koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian
viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä
niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän
kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen
kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin
koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen,
mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen
parempaa selkoa.
Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui
matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies
kohteliaasti tervehtien hänen luokseen.
— Taaskin onnenonkija, arveli Janek.
— Tulen pyytämään sinulta apua, sanoi nuorukainen samassa.
— Mistä on kysymys? sanoi Janek.
— Helmistä, sanoi nuorukainen heti, kuinka parhaiten saisin tietää,
mistä ne saat?
— Puhutpa kiertelemättä, sanoi Janek.
— Tosin käyn suoraan asiaan, mutta en tiedä muuta neuvoa.
— Mikä on nimesi, kysyi Janek.
— Saleb, sanoi vieras, ja molemmat vaikenivat hetkisen.
Janek katsoi vierasta pitkään ja tutkivasti, ja kun hän aikoi puhua,
oli hänen äänensä entistä ystävällisempi.
— Miksi olet niin kärkäs tietämään salaisuutta, sanoi hän. Uneksutko
rikkauksista?
— En, sanoi vieras, uneksin kahdesta nauravasta silmästä. Sitäpaitsi
sanon sinulle, jatkoi hän samaan hengenvetoon, vaikka se onkin suuri
synti, jota en saisi kertoa, sanon sinulle, että olen puhutellut häntä,
hänen isänsä puutarha-aidan läpi, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin,
että meidän on mentävä naimisiin.
— Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen.
Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän
oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui,
huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen
itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen,
Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin
ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä
Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin
oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi
hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa
kimaltelivat.
— Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs
nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen
helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä
ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja
nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin
kyyneleitä.
Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi
hiljaisuuden.
— Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi
hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä.
— Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot,
nyt tehdä?
— Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb.
Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen
ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia
maailman kyyneleitä.
— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei
kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä
kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota
vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.