Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa
katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli
taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa,
ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin
soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä.
Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja
esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili
taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti
hän esille huilunsa.
Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset
alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat
ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi
saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia,
kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja
taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille?
Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan
kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti
taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja
koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen,
alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti.
Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja
korkealla.
Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti
taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan
ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki
leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä
niskaan ja meni ulos pihamaalle.
Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan
seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat
hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla.
Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli
nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si.
Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun
hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut
sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt.
Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain
yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän
tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti
sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli
kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki
asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen
ympärillään.
Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa
ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja
vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin
sametinhienoa turpaa.
— Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät
toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän
ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin
selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän
pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja
puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen
ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille.
Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat.
Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka
maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa
juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol
ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja,
mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen
ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa
hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia
piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista.
Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti,
että kaikki kävi säntillisesti.
Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas
marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren
kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin
tapahtui joka päivä.
Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön
nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja
suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin
niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon
kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen.
Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren
alla ja puhalteli huiluaan.
Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja
hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu
noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville.
— Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta,
että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme?
— Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa
suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi.
Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa,
kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen
tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli
kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin
äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä
ulos päänsä.
— Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin
kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas
portaita.
— Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin,
kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä
taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa
varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt
aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen.
— Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä
ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia.
Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö
hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet
ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen
ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun.
Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui
leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi
päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan
pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle:
— Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan
taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi
kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen
sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi
tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut.
Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden
paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä
hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia
tapahtunut.
Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään
jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen
lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä.
— Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja
oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla
karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista.
Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa
pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka
toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan.
Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen
edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei
ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. —
Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten
uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se
oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin
oli hankittava se takaisin.
Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli
hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua
toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta.
Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista.
Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan
vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu
taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen.
Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita.
— Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua
eroamaan täältä, tuumi hän.
Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen.
Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä
tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan
ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut
taikinakorvoon.
— Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi
kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti
kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat
juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja
ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki
tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi
torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset
akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston
tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen,
juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja
sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut
leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään!
Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine
vasuineen kulki rivissä hänen jälessään.
— No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä.
Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta.
Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt.
Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja
pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja
niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas.
Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle
katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään.
Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne
tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko
joku löytänyt kiven leivässä?
Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui,
että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella
lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus
hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan
suurilla rahoilla.
Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi
murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt.
Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon
muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin
tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei
kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan,
ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää
koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan
ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta
oli siitä erota.
Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet.
— Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä?
— En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla.
— Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään?
— En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa
leipäpala pelastaa elämäni.
— Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle
viimeisestä palasestamme?
— Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään
elämään, soitan sinulle tänä iltana.
— Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat
kovia kokea maailmassa.
Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan.
— Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän.
— Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri
tässä leipäpalasessa oli jalokivi.
Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi
saattaa itsensä kuninkaan eteen.
— Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin.
— No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta
aarteen kanssa?
— Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan
sinulla huiluni.
— Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea
olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan.
Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä.
— Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten
sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon.
— Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos
sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa.
Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän
sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän
saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol,
La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa.
Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen
alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi.
Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa,
se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja
hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi,
ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi
korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi.
Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut.
Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin
joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan
niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä
tasaista kulkuaan.
Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä.
Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi
leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät.
Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten
ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut.
Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja
lopuksi se sai jäädä.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi
hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien
reunalla.
— Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä
haluan pois!
— Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat?
— Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös.
Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut
epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta.
Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi
alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol,
La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin
alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan.
Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut
täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät
ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten
asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut
linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen
solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja
joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän.
Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi
huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin
kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas
huonerivien väliin.
Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille.
Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen.