Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut
paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen
suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut
kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä
oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä
ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä,
etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli
huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita
tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen
lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava
puheenaihe.
Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se
sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita
ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai
tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät
ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut
isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit
eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia
nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada
kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys.
He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan
Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä
viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei
kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä
ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella,
vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä.
Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka
eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman
tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana
värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten.
Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä,
millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna
oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari
muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali
sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista.
Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.
Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin
Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä
he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt
kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun,
kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei
milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää
saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja
liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä
oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän
kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä
viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat
pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti
surullisten peltojen keskellä maantien laidassa.
Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa.
He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan
ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain
Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä.
Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli
valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti
piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa
saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat
vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa
oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden
ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun
»lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti
lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät
harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla
oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä
olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut
pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään,
Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka
aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja
Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin
telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille
lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin
hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä.
Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi
vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä
leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.
Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli
kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat
Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse
oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa,
ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli
huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran
vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui,
ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän,
joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan
rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle
ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon
elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras
valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei
likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan
kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut
mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi
suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi
ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti,
että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä,
mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää
kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan
elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla
varoillaanhan eli... Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei
vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan
pitkämielisyys kerran tulee loppumaan.
Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja
soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.
Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän
oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa
lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää.
Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat
kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.
— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos
isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi
aina sinut rahoissa pitää.
— Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä.
— Älä sinä... Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä.
Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori
niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti,
että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi.
Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä
ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan
siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin
maksoi, mutta kyllä kannattikin.
Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli
yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli
joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli
telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa.
Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on
karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän
tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.
— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.
— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.
— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten
isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.
Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa
ulkopitäjissä.
Rekolasta vastasi miehen ääni.
— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.
— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.
— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.
— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?
— Olisi. Isäntä on kipeänä.
Marjaana nauroi niin ettei voinut puhua.
— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?
Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten
veikeästi torveen:
— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on
lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi
viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me
alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että
tulot voi nostaa moninkertaisesti.
— Sinä et saa pitää siellä sitä miestä... Jokos sinä taas naurat!
— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan
miehen, joka heti halvattiin...
— Ei isäsi sitä voinut tietää.
— No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat?
— On kyllä, mutta... Kuka siellä laulaa?
— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä
salissa.
— Jokos siellä taas on vieraita?
Marjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään.
— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista
pidätellen.
— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä
sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.
Marjaana purskahti nauruun:
— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin?
Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut.
Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.
Vanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa.
— Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä.
— Raamattua lasketti.
— Entä isäntä?
— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin
muillekaan.
— Mitä rovasti sinulle sanoi?
— Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle.
— Mitäs sinä vastasit?
— Nauroin.
— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas
naurat...
— Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa?
— Jos sinä... Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä
pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä...
— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli
muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat
emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon
punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.
— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi... En minä vielä ole niin
höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin
vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain...
Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen.
Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä
avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen
enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana
soitti.
— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla
lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona
käymään... No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun
ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä... No hyvästi sitten,
kosk'ette sano mitään...
— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, —
Marjaana...
— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä
punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?
— Tule kotona käymään...
— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein
hyvällä päällä...
Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin.
Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia.
Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti
Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin,
sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.
Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä
eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten
jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla
kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä
kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.
Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli
tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi
uusi.
Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja
yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat,
mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa
pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla.
Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin
torppiaan.
Vuodet kuluivat.
Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja
ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä
ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän
tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän
että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.
Tuli sitten eräs helmikuun päivä.
Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi
kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä:
silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti.
Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen
parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.
— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.
Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina
tuijottivat silmät piironkiin.
Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin
kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita
silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia
hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat.
Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja,
työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan
ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän
käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn.
Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä.
Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui
hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi
saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi.
Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa
kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.
— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.
— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —
Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.
— Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä.
— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne.
Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.
— Höpisit yöllä unissasi.
— Sinä höpiset valveillasikin.
— Mutta jollet sinä lakkaa nukkumasta silmät auki, niin minä...
Isäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja
huusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli
tuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön.
Kukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet.
— Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän
tahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö.
— Mikä? sanoi isäntä.
— Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja
että hän...
— Rosnelli?
Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen,
jonka tyttö oli lausunut.
— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut
itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä
ollut menijää.
Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin
puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään
ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.
— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota
hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.
Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut
häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin
mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi
asiaa.
Nuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä
istui tuolilla ovensuussa.
— Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella
äänellä.
— Olenhan minä vähän aikaa.
— Jonkin kymmenkunnan vuotta?
Isännän silmä terästyi ja hän katsoi vaanien puhujaan.
— Ei ole tullut lasketuksi vuosia.
— No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui
täällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten?
— En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin
emäntä.
Huoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka
ennestään olivat vihertävät.
— Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne
muuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä
kestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut
puoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei
saatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni.
Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten
ruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin
syövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta
oli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite,
toisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista,
keltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat,
neljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä
pöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä.
— Nukkuiko hän tuossa vai tuolla? kysyi nuorukainen.
Emäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin
lattiasta.
— Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi
hän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa.
Nuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen
kynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari
tuolia.
— Mitä niistä katselee, sanoi emäntä hänen takanaan.
Nuorukainen tuli saliin ja pysähtyi oven eteen, jossa ei ollut avainta.
Ehdottomasti meni emännän käsi taskuun, jossa avain oli.
— Mitä tuolla on?
— Huoneita, sanoi emäntä ärtyneenä.
— Olkaa hyvä ja avatkaa!
— Ja vielä mitä. Siellä nukkuvat meidän lapset, kun tulevat käymään
kotona. Ei siellä mitään ole.
— Tehkää hyvin ja avatkaa, pyysi nuorukainen hiljaa.
— Ei siellä ole kuin kolme huonetta ja jokaisessa neljä sänkyä. Ei
siellä koskaan ole asunut matkustavaisia.
— Mutta ennen teidän aikaanne, sanoi nuorukainen itsepintaisesti. —
Minun täytyy saada selville tämä asia.
— Herra lähtee nyt vain, ei se matkustavainen siellä ole nukkunut.
Nuori mies vilkastui.
— Ehkä te tiedätte jotakin?
— En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa,
että herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne
rahat. Jotka ollaan tultu muualta.
Emäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä
ja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla
ovensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen
tuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä
päiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan.
Emäntä seisoi ja isäntä istui.
— Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi
nuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti.
Emäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman
saliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka
nuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman
ääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan.
Seuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa
liikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen.
— Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan
kirstusta.
Isäntä ymmärsi hänet paikalla ja nousi.
— Minkälainen siinä on lukko? kysyi hän.
— Huono.
— Pitäisikö käyttää sepällä?
— Että taasen puhuu pitkin kylää korjanneensa meillä lukkoja, kuten
silloin toistakymmentä vuotta sitten kun korjautettiin piirongin
lukkoja.
— Miten lukko sitten saadaan pitämään?
— Pannaan kirstu sängyn alle.
— Ja siitäkös puhe syntyy.
— Minä panen vaatetta päällepäin. Marjaanan lahjakankaat.
Aamuyöhön paloi tuli Liitentaalin keittiön takaisessa kamarissa.
Vanhukset liikkuivat sukkasillaan. Lattiapalkit vain narahtelivat ja
piironginlukko vingahti, mutta sitä ei kukaan voinut kuulla, ulkona oli
sellainen myrsky. Piikatyttö keittiössä nukkui sikeästi, kun emäntä
pari kertaa käväisi häntä katsomassa.
Niin kauan kuin vanhukset olivat työssä, säilyttivät he tasapainonsa,
mutta kun tulivat hiljaiseen vuoteeseensa, käänteleivät he ja
väänteleivät eivätkä saaneet unta.
— Olikohan se varta vasten lähtenyt liikkeelle tämän asian takia? sanoi
isäntä.
— Mistä minä tiedän.
He vaikenivat.
— Oletko vienyt lämpimäisiä vanhalle Kreetalle?
— Sokea Kustaakin tässä tuonnoin valitti, ettei ole tupakkaa.
He vaikenivat.
— Kuuletko sinä? sanoi emäntä ja nousi istualleen.
— Mitä?
— Tiukusta.
— Hullu sinä olet — ei suinkaan se keskellä yötä.
— Kyytipojalle oli sanonut palaavansa.
Emäntä, joka nukkui laidan puolella, keikautti jalkansa permannolle,
meni maantien puoleiseen ikkunaan ja kuunteli.
— Se kiertää paraikaa nurkkaa — nyt se kääntyy pihaan.
Isäntä kammersi ikkunaan ja raotti uudinta.
— Säikäytät kuoliaaksi, sanoi hän. — Eihän täällä mitään ole. Nostan
ylös koko rievun.
— Piika herää...
Isäntä yritti vetää ylös vanhaa repaleista uudinta ja emäntä meni
keittiöön katsomaan tyttöä. Isäntä haparoi kädellään kirstua vuoteen
alla ja pani pitkäkseen. Emäntä tuli jäljessä. Hän koetti turhaan etsiä
asentoa.
— Kuka koko asian aloitti? sanoi isäntä.
— Huuda nyt, että kuulevat kylälle asti.
— Kuka tuli minun luokseni ja sanoi: joudu nyt katsomaan, se metsäherra
on yöllä tullut pidoista ja on niin pätkässä, ettei tiedä kuusta eikä
auringosta.
— Huuda nyt, huuda nyt!
— Ja sen päänpohjassa on laukku — olisikohan tuo niin kovanaan rahaa?
Kukas niin sanoi?
— Mutta kuka laukun vieraan päänpohjasta otti ja kuka valjasti hevosen
ja kyyditsi tyhjän laukun Lammin ahteen alle?
— Pidätkö suusi taikka minä menen ja puhun kaikki nimismiehelle.
— Minä otan valalleni, että olet hullu — niinkuin oletkin.
— Herra Jeesus, nyt se on pihassa!
Vanhukset jähmettyivät ja pääsivät vasta hetken perästä jalkeille.
Ikkunoiden alla erottautui lumituiskussa hevonen ja reki. Mies huppuroi
hangen läpi ovelle. Koko talo ryski, kun hän löi oveen. Vanhukset eivät
liikahtaneet. Heidän sydämensä lyönnit olivat yhtä väkivaltaiset kuin
matkustavaisen iskut oveen. Piikatyttö keittiössä äännähti, sytytti
kynttilän ja hyppäsi porstuaa kohti. Isännän ja emännän piti sanoa
hänelle, ettei saa avata, mutta he eivät voineet liikkua eivätkä puhua.
He kuulivat oven käyvän ja porstuan lukon vingahtavan. Raskaat askelet
kulkivat yli siltapalkkien keittiön ovelle. Vanhukset tiesivät, että
vieras seisoi kynnyksellä.
— Täällä on matkustavainen, sanoi tytön ääni oven takana ja lukkoon
kajottiin.
Ovi oli emännältä jäänyt panematta ruoppiin. Se aukeni. Isäntä ja
emäntä seisoivat kuin kuvat lattialla. Äkkiä isäntä kaatui suinpäin
permannolle.
— Tyttö, mene viemään vierasta saliin, huusi emäntä keittiöön ja
potkaisi miestään. — Eihän se ole se, kuiskasi hän sitten. — Tämä on
kuka lienee. Pääsetkös ylös siitä. Minun täytyy hakea lakanoita, ei
minulla tässä ole aikaa virvotella sinua. No ole sitten siinä, jollet
pääse pystyyn.
Emäntä otti eteisen kaapista lakanat ja tyttö koetti sytytellä märkiä
puita kamarin uuniin. Vieras asteli pitkin permantoa ja hieroi käsiään
lämpöisiksi.
— Mikä isännälle tuli? sanoi hän.
— Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä
ei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen.
Isäntä korjattiin vuoteeseen. Hän ei yhtä kaikki ollut kuollut.
Kaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli
ainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet
saunaan ja keitti hänelle kahvia.
— Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. —
Matkustavainen vain, mikä lienee ollut.
Mutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka
kauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi,
että soitettaisiin Marjaanalle.
— Entäs muille lapsille, sanoi emäntä. — Eikös Rikhartille?
— Marjaanalle, sanoi isäntä ja pusersi kädessään avainta paitansa alla.
Kärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää
tarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen.
Emännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua
pappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin.
Marjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin
valjain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa
eteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään
vastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka
saattoi puhua.
— Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. —
Mikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi
lattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka
tunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et
sinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten
on, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina
hyvää.
Kun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä
oli pitkänään, silmät piironkiin päin.
— Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti
kouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta.
Ovatko ne kalliitakin?
Marjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi
isän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä
toi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla
tarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin
vehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta.
— Tule nyt ja ota, sanoi hän. — Kupitkin uudistetaan vasta tänään.
Marjaana nieli kahvin kuin pahan lääkkeen.
— Ja leiponutkin te olette, sanoi hän.
— Paljonko isännän hautakivi tulee maksamaan? kysyi isä.
— Kolmatta tuhatta.
— Onpa se hinta, hämmästeli äiti.
— Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa
lähtemään keittiöön.
— Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin
käyt etkä joisi toista kuppia.
— Älä siinä puhu, ärähti isäntä, — tuo lisää.
Hän imi piippuaan ja katseli piironkiin.
— Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen
kankea suupielensä tapaili hymyä.
— Lähetätkö niitä tynnyreitäsi?
Marjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen
päänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata,
että hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä,
katsahti hän Marjaanan kenkiä.
— Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja
tuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi.
Isäntä keskeytti hänet äreästi.
— Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne
hukkuu...
Isäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän
päänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä
Marjaanan hihaa.
— Silkkiä, sanoi hän. — Missä sormukset ovat?
Marjaanan povi nousi ja laski.
— Mitä sinä teet — itketkö sinä?
Marjaana taipui tuoliltaan isänsä puoleen.
— Te olette kuolevan näköinen, sanoi hän itkuaan pidätellen.
Isännän katse pysähtyi hänen kasvoilleen. Se oli kuin lasista.
— Niinkö luulet?
Hänen puheensa ei tahtonut kulkea.
— Te kuolette, sanoi Marjaana eikä enää pidättänyt itkuaan. —
Valmistakaa itseänne.
Hetken tuijottivat lasittuneet silmät mitään näkemättä tyttäreen.
Sitten rupesi sairas pitämään kiirettä.
— Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä
tahdot.
Marjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin
kaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä
ja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän
rinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin
kahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat.
Siinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä
kaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla
nostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale.
Hän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa
panemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy,
ennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin
edessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi
sitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen
keskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi.
Kankaita — huiveja... Hänen omia lähettämiään.
Hän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä
penkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä
paperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi.
Hänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi
setelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä
rahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti
kuin pieniä liuskoja.
Hän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan
rahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset
hänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä.
— Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään
pimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö,
että minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen
päästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään
ymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te
naititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä
teitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta.
Hän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli
sairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen.
— Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut
lapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain
hävittää... Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä.
Hän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen
laitaa vasten.
Äkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä
kynnyksellä.
— Mitäs tämä on? huusi hän sillä mykällä kielellä, jonka vain isäntä
oli elonsa päivinä ymmärtänyt. — Marjaana, mitä sinä olet tullut tänne
tekemään! sanoi hän kauhuissaan tyttärelleen.
Lyhdyn valossa näki Marjaana isänsä kasvot. Ne olivat jo kuolleet.
Käsi kylmeni kokonaan hänen kädessään. Hän päästi sen ja antoi tilaa
äidilleen. Äiti rupesi huutamaan. Marjaana pani kätensä ristiin ja
tapaili rukousta.