EVANGELINE

Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani

määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli

kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:

»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä

tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva

Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa

asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo

sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni

oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»

Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella

puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se

tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi

kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.

Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin

vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko

hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen

kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi

häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään

ääntä.

Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia

ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut

tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi

poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha

palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.

Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta

harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden

huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus

veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä

hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.

— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun

palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.

— Oli.

— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.

Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse

nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja

päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon

sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa,

poistui palvelijatar äänettömästi.

Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli

rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa

hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa

tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä

ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla

matkoilla.

Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään

tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari

tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä,

ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä.

Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se

oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä.

Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun

piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:

— Kauanpa rouva viipyykin.

— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.

Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia,

joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin

edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli

ollut kokonaan mustiin verhottu.

Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten

rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria

juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre.

Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin

kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla

vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli

vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla.

Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja

nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.

Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään

portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella,

varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli

vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä

kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste

lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen

pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät

täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa

yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä

rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan

hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.

Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea

katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja,

mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin

parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja

tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.

Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen

tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta

pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut

kansan joukossa.

Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja

tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita

puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla

hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki.

Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät

valkoiset ruusut.

Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta.

Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla

humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar

olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa,

jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin

sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja

laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin

hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin

käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä

korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa

maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli

kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan

yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.

Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä

hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?

Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys

Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?

Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla

käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut

kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan

huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista

kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä,

porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme,

koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt

erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi,

että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa.

Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa

tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi

korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä

päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri

ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.

Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen

kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin.

Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja

monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä

oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt

Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut

pitkä aika.

Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että

sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka

oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat

niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden

harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä

ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin

valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden

keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi

astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä

voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui,

että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai

ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja

rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen

runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.

Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun

sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta

kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi

joelta päin kuulua satakielten vihellys.

Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa

ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja

syleillyt hänen polviaan.

Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin

puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia,

harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat

uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman

persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan

oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka

luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä,

jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva

Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai

laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.

Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen

luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva

Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun

balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen

hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että

itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät

kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin

ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin

joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan:

tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta

sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan

pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa

ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet.

Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut

keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän —

kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen

kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin

johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.

Vierelläni seisoo pieni harmaa olento.

— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä

tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan

tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut

kipeänä surusta.

Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen,

puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut

toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.

Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä

olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä

kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä

missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe

Evangelinea, omaani, armastani.

En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin

sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.

— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että

hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en

ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.

En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin

suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin

ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se

oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään

ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.

Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan

satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää

ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin.

Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja

sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita

ja valkoista tytönpäätä.

Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein

silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili

murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia

huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä

sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä

tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.

Evangeline, minun Evangelineni!

Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt

kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät

eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet

yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia

kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan

kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai

hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen

haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan

muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty.

Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin

kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja

kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä

haudalla.

Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla —

astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin

yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja

itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan

kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät

tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle.

Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.

Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä

oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?

Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän

kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla?

Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda

teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että

vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut

huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus

ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!

En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin

suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.

Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä

ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää

yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme

kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut

ruusuja. Kuu paistoi.

Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.

— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä

suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi

sitten kuoli tyttäreni Evangeline.

Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut

vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin

selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi

rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän

jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:

— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi

maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan

saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa.

Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei

nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin

Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea

malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin

ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.

Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän

oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies.

Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat...

Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista

että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä

kaikelle sille mikä mielessäni eli.

— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui.

Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa.

Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta

suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja

peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui

hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana

välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän

ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta

kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen

palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa

alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.

Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli

jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla

juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat... Sitten en

pitkiin aikoihin tiedä mitään...

Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin

rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen,

joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.

— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai

siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään

valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla

haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en

ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu

helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin

pääsen lasteni luo.

Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.

Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän

suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:

— Salliiko armollinen rouva minun puhua?

— Puhu, sanoi rouva Krasinski.

— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi

kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto

täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä

katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään

oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun

armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva

oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja

sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti

heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt.

Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä

läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi

hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen

luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he

olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin

itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut

antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee.

Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja

suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon,

jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.

Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.

Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut.

Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin

kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.