ISÄ JA POIKA

Muutamia päiviä ennen joulua, kun Anna minä hetkenä hyvänsä saattoi

odottaa kotiin poikaansa hänen pitkältä matkaltaan, saapui kartanosta

kokonainen kuormallinen jouluvaroja. Vouti niitä oli tuomassa kuten

aina ennenkin, mutta ei niitä ollut koskaan ollut näin paljon. Anna

päivitteli nostellessaan säkkejä ja koppia reestä, että mihin hän

saisi kaikki mahtumaankaan. Iloissaan hän oli, sillä Aarne tarvitsi

vahvistavaa ravintoa vaivalloisen matkan jälkeen, ja mistäpä hän

olisi sellaista ottanut, jollei paroni olisi muistanut. Paroni oli

häntä kyllä muistanut, ei hänellä ollut valittamista. Kun kuorma oli

tyhjennetty, jäi vouti panemaan kiinni hevosta, mutta Anna juoksi

sisään toimittamaan kahvia tulelle ja tupakkaa esiin. Ei hänen

tarvinnut sentähden kiirehtiä edellä, että huoneita olisi pitänyt

siistiä: Annan pieni asunto saattoi minä hetkenä hyvänsä ottaa vastaan

vieraita, niin hyvässä järjestyksessä se oli.

Vouti kopisteli lumet saappaistaan eteisessä, pani lakkinsa tuvan

naulaan ja istuutui tuolille ovensuuhun, missä hänen oli tapana

istua. Pöydän nurkalta ikkunoiden välistä hän löysi savukelaatikon ja

tulitikut ja sytytti savukkeen aina heti pantuaan lakin naulaan ja

poltteli Annan keittäessä kahvia. Näin oli ollut parikymmentä vuotta.

Pari kertaa vuodessa oli voudille tullut asiaa Annan asunnolle.

— Onko paroni todella niin kovasti kipeänä? kysyi Anna päästyään

päivittelemästä vastaanottamiensa lahjojen suuruutta ja kiittelemästä.

— Ei se siitä enää nouse. Tohtorit sanovat, että yli joulun voi mennä.

Anna kääntyi selin voutiin ja pyyhki silmiään.

— Sanovat kovasti muuttuneen? lausui Anna hiljaa.

— Muuttunut on, vastasi vouti.

Anna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin

Aarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain

tullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu

ja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen,

vaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän

oli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen

viiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta.

Käydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan

hän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut

häneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut

suuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti

ihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa.

Hänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli

suureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle

iltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja

seisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa

äidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan

vihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen

selästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei

olisi ollut levottomuutta Aarnesta.

Nuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli

kulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä

kävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin

vaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli

täytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne

oli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli

valvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut,

kuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin.

— No, ei ole tiedossa päivää, milloin tullaan kotiin? sanoi vouti.

Hän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen

äitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän

käytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä

mukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa

»Koskisen Anna».

— Ei ole, mutta jouluksi on määrä tulla, vastasi Anna.

Voudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin

kajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli

vouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten

moni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he

ajoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun

yhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna,

josta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen

puuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari

vuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois

kartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden

kuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään

asialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti

mielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein

omaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan

pojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä,

vaikka hän vanhaksikin eläisi.

— Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi

vouti.

— Eiköhän maailma ole opettanut, vastasi äiti.

Vouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan

ymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja

jäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä

paroni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli,

että jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää

ennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä.

Äiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut

nälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten

tiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin

pitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä

riitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan

ruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla,

että Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan

ollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti

olisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa

oli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen

matka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää

mieltään.

— Voitaisiin käydä paronia tervehtimässä, kun palataan, sanoi vouti.

— Luuletteko niin?

— Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä

matkalta.

Anna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni

ikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa

häntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä.

— Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon,

yskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että

kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla

kuin elävää.

— Niin kyllä, sanoi Anna ja pyyhki silmiään.

— Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät

— silloin...

— Ase taskussa? toisti Anna ja vaaleni.

— Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman —

sellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään

omalletunnolle jos kuolema tulisi.

Anna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt

niihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki

yhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen

nurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon

viereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi,

jonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna

polvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui

kyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja

hänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja

pani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu.

Vouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti

kiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki

punakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin

oli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja

antamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä

kahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin

asioilla. Nyt oli myöhäistä.

Aarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena,

mutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä,

kun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit

paikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja

hän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut

ne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia

asioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä

kukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää,

että pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä

olivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa.

Äiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla

oli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä

olevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen

kasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli,

jäykkeni.

— Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän

poikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain

lähetetään kuumiin maihin.

Hänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti

niin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes

muutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut

pahoittaa Aarnen mieltä moitteella.

— Syövätkö ne ihmisiä? kysyi hän äkkiä.

— Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä

on sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä.

Se oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen

tappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset

söivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa!

Aarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten.

Pöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut

niin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla.

— Mikäs pelakuunioiden on, kun eivät kuki? kysyi hän.

Äiti unohti pakanat ja pääsi tasapainoon.

— Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo

nuppujen alkuja.

Äidin herkut tulivat pöytään, pieni puujumala seisoi seinää vasten ja

irvisteli ja Aarne söi ja kehui ja kehui ja söi. Äiti iloitsi hänestä

ja kiitteli Jumalaa siitä, että hän oli kotona.

— Paroni on pahasti sairaana, kertoi hän.

Aarne lakkasi syömästä ja lensi punaiseksi.

— Ovatko nämä herkut kartanosta? sanoi hän.

— Älä nyt, hyvä lapsi, riensi äiti sovittamaan. — Kuulehan nyt ensin...

— Tiedättehän, etten minä tahdo mitään kartanosta.

— Mutta paroni on tänä jouluna jaellut kaikille köyhille, ei yksin

meille.

— Jaelkoon. Muiden sopii ottaa vastaan — ei meidän.

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella

tavalla kuin elävää.

Äiti itki. Poika vaikeni.

— Kuka on sanonut että paroni kuolee? kysyi hän hetken perästä.

— Tohtorit. Yli joulun voi mennä.

Kotiintulon onnellinen vietto oli supistunut lyhyeen. Yksitavuisesti

kyseli äiti kylmistä maista ja pakanoista, jotka niissä asuivat, ja

väkinäisesti vastasi poika. Äiti oli pahoilla mielin siitä, että näin

ensi iltana oli kajonnut vaaralliseen asiaan, ja lisäksi hän suri

Aarnen taipumatonta luontoa, johon ei vaivalloinen viime vuosikaan

ollut pystynyt. Aarnea raivostutti, että paroni oli kipeänä ja ettei

hän niin muodoin saanut vihata tätä niin paljon kuin saattoi vihata

tervettä miestä. Muuten hän ei lainkaan uskonut, että paroni kuolisi.

Mikä hänet tappaisi. Komea ja ylpeä hän oli ollut, kun he viimein

maantiellä näkivät toisensa. Paroni oli ajanut vaunuissa ja hän, Aarne,

oli astunut jalan. Hän oli iloissaan siitä, ettei ollut tervehtinyt

eikä sittenkään tervehtinyt kun paroni kääntyi katsomaan taakseen. Mikä

hänet tappaisi — jopa nyt!

Yhtäkkiä hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja lyödä kuten hän oli

tehnyt lapsena, kun toiset pojat olivat häntä kiusoitelleet. Jo

varhaisessa lapsuudessaan, ennenkuin hän mitään ymmärsi, oli hänellä

ollut sama tunne kerran, kun oli joutunut kartanon puutarhaan ja paroni

sattui hänen eteensä. Hän oli luullut, että paroni löisi häntä ja hän

oli uppiniskaisena mennyt päin. Hän olisi tahtonut, että paroni löisi.

Mutta paroni oli laskenut kätensä hänen päälaelleen. Silloin hänen

oli tehnyt mieli sivaltaa kättä ja itkeä. Hän olikin juossut pois ja

mennyt tallin parvelle ja itkenyt siellä. Tästä tapauksesta ei äiti

tiennyt eikä kukaan ihminen. Hän oli säilyttänyt sitä omana häpeänään

eikä uskaltanut sitä ajatellakaan, paitsi yksin, kun ei kukaan ollut

näkemässä hänen punastumistaan.

Äiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän

välillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu.

Tuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät,

joita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä,

mutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi

ja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan.

Saadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen

kertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin

iltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään

katkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut

niistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä

lieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila

lisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä

Aarnen elämässä.

Koskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset

helähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen

täytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille.

— Kukas siellä on? huusi Anna.

— Kartanoon olisi määrä tulla, vastasi voudin ääni.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä

vaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti

löysi pimeässä tuolinsa.

— Meillä tehdään lähtöä, sanoi hän.

— Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa.

— Mennään herättämään — sinne kamariin vain.

— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen

rintaansa.

Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi

kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.

— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti

kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten

sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on

opettanut...?

Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun

ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin

nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä

ystävällisin sanoin.

— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet

lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni

enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.

Aarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut

matkallaan.

— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti

pörröisten kulmakarvojensa alta.

— Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos.

Voudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja

veteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja

puheli:

— Vihastukaa ja leppykää taas... Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku

sanoisi, ettei tahdo leppyä... Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni

häntä naisi. Sinun äitisi oli heikko.

Ensimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan

arimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että

olisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen

ennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille.

Reki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet

tuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon

tuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana

metsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset

latvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti

helähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui.

Aarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi

hengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy

minun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra,

mutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle

elämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää,

muuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut

minun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän

voi jättää elämän!

Nuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää

niitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän

paiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi.

Vouti teki pari kysymystä, taisi kysyä jotakin matkasta. Sitten hän

sanoi:

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella

tavalla kuin elävää.

Aarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin,

hän ei ollut nyt Siperiassa.

Metsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa

ojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta.

Aarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa.

Kuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli

peitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran

ikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä

pääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä

paloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat.

Eteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja

auttoi turkin vieraan yltä.

Salissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat

kuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut.

— Paroni on halunnut tavata minua.

— Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet

herätettäisiin heti kun te tulette.

Ja hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti

silmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee

puhdasta ja kaunista lasta.

— Maisteri on hiljan tullut kotiin?

— Toissapäivänä.

— Matka kävi onnellisesti?

— Kiitoksia.

Hopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä

vanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin

seiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa.

— Paronilla on teille tärkeää puhumista, sanoi rovasti.

— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta

hiljaisuudessa.

— Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä.

— Kiitoksia.

Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean

huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän

antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.

Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa

keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen

käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti.

Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri

sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä

odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä

lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria

muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään

valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin

kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi

riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat

suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja

katsoivat nuorukaiseen.

— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla

sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni

teille nimeni ja omaisuuteni.

Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan

kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli

kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.

— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen

laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.

Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot

vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten

eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat

terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.

— Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään.

— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi

toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni

tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä

nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.

Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää

vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa

niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.

— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä

asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja

kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut

itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin

teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte

minulle tilaisuuden sanoa tämän...

Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan.

Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja

hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.

— Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa.

Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan

ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan

käsivartta, hän voihki ja nauroi.

— Isä, isä.

Hän oli polvillaan maassa.

— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen

sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli

oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, —

että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte

minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin

lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.

— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen

sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

Poika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten.

Hän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä,

että isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot

hymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät

silmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei

parkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen.

Ulkona sarasti jouluaamu.