Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat
maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta
särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä
harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.
Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa
paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä.
Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin
kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä
ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.
Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen
huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi
vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen
työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla.
Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä
astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni
kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.
Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi
puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia
ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy
Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa
toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja
ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja
pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi
huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista,
vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin,
huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven.
Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta,
lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin
vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin
pienikin.
Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan.
Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut
tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.
Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi
hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa
Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.
— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä
niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut
tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.
— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.
— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä
Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain
kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä
ja reistataan... Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin
kuulet...
Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä
väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki
puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa
oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli,
että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten
ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut
vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.
— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti
hakemaan vaatteita.
— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven
kiinni.
Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan
vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.
— Kuolevat ne.
— Tuo toinen varsinkin.
Eiköhän pitäisi antaa hätäkaste.
— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa
kahdesti.
— Parempi se kuin ei ensinkään.
— Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut.
— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka.
Kukas lähtee?
— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan,
että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut
puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä
olet kuin metsän peto...
— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. —
Onkos tässä kukaan päässyt lähelle?
Kaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä:
— Kyllä me päästään tästä pois.
— Hoida vain yksin.
— Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat.
Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun,
minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat,
eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava,
ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi
sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä
kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista
kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.
Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin
uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma
mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun
se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä
vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei
ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai
hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt,
että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa
ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni
lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.
— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät.
Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti
tahansa, jos vain ovat elääkseen.
— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat
kuollakseen, sanoi Liisa.
Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan.
Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla
ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja
hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on.
Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut
kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen
talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta
vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on
kelvannut katsella.
Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui
hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään.
Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi
lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta... Häneen iski
lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne
mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei
häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi
kankaalla.
Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille
ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis
maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan
puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja
varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän
huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen
peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja
puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.
— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.
— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset
hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte
hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.
— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun
meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä
tulee...
Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.
— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.
Kaikki katsoivat häneen suu auki.
— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.
— On. Ja rahaakin.
Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset
niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä
vieläkin äreämmin kuin äsken.
— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.
Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.
Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,
vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.
— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia
kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea
pappilaan mennessäsi...
— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että
ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa
saa kantaa.
— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta
kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.
Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä
nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei
auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta
kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas
mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen,
jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena
portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan
hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.
Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin
nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli
päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän
Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa
sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi
huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi
vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.
Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?
Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.
Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa
lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden
välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut,
niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut.
Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan
yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma
ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti
hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle
ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen
kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.
Jopa oli käynyt huonoksi.
— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden
ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi
nukkunut tuossa?
— Kun en jaksanut kävellä.
Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat
siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja
hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.
— Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän.
— Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta.
— Tässä ne ovat, sanoi Aaretti.
Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua
tiepuoleen.
— Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä.
Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo
sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän
muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.
— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole
kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä
lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.
Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin
tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.
— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi... Tulisit nyt. Annanko minä
takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä
välillä on ollut.
— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä
vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on
kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet
muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo.
Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.
Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon
lapsista.
— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän
auttaisin.
— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.
Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti
seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä
pystyssä.
— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja
juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.
Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä
ja samaa.
— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä
saatan sinut asemalle.
Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt
minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille.
Aaretti kirosi.
Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset
syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli
niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin
lakkaamatta.
Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää
äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei
tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle,
lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla
oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle
valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa.
Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja
vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.
Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa
markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän
tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.
— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.
— On.
— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.
— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.
— Taitaa olla hyvä mies se leski?
— Hyvä se on.
— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä
ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin
entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.
Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen
sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä
syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.
— Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut!
Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori
hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen
poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna
lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä.
Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai
irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään,
nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle
penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada
Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa
tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:
— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne
vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.
Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys
kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi
kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.
— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole
nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.
Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään
askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti
pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi
hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki
märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän
hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen
luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli
tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies
nieli itkua.
On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa
niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei
olisi kuoleman taudissa.
Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani
hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti
sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä
suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli
sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut
aikonut lähteä kauas.
Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän,
hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun
ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän
lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja
sen nimeksi pannaan Selma.
Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin
täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi
mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin,
pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.
Hänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten.