Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.
— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi
tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää
minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?
Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.
— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle.
Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta
tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te
kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä
maan päällä jota minä niin vihaisin.
Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika
säpsähti hänen kosketuksestaan.
— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.
— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja
mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta
päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni
onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.
Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei
ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui
kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.
Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta
kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.
— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.
— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon
aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa...
Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä
lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää
uskaltanut puhua pienestä pappilasta.
Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja
hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen
ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi
ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä
päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti
olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut
varoja.
Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen
lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä
ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun
katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli
täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki
nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi
hänelle velaksi.
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita.
Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä
hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi
voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.
Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen
kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista
heillä ei ollut toisilleen.
Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli
laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen
olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin
toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan
hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä
katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.