METSÄVALKEA

Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren

emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli

heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä

yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon

puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä,

ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa,

ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli

näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä

ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei

voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja

ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä,

mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän

oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän

vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit

ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista

plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla

kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle.

Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli

aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää

naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun

oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja

niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan

emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.

Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin

emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan

kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet:

kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli

ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät

silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat

ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla

täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi

liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän

koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän

läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus

silmäripseissä ilmaisivat hänet.

Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta

ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin

miehet katsomaan ikkunaan.

— Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä.

— Sitä, vastasi Antti.

— Ei olekaan, todistivat muut miehet.

Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin

harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei

se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi

tietää pahaa.

Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat

syömättä. Sitten sanoi isäntä:

— Se voi olla Uudellakorvella.

— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt

olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.

— Joku on voinut pudottaa piipustaan.

— Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita.

Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että

kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka

paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.

— Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä.

Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki

katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon

pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.

— Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta.

Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen

leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien

poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä

menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se

oli hellää, tiesihän sen näin alussa.

Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen

ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat

alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja

naurahteli häveten äskeistä pelästystään.

— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui

nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha...

Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?

Emäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa.

— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä... En minä

ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.

Kärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa.

— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti

hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.

Samassa kuului oven takaa:

— Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea.

Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön,

mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi

hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän

toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä

käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön

permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti

panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui

huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.

— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa.

— Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa,

kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai

sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän

viivyttäisiin. On näin kuiva aika.

Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian

hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies

tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä

hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin

naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua,

joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin

tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia,

milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut

purjetta.

Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan

turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon.

Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti

salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken

levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.

Nuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten.

Vanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan.

Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla

rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa.

Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä

metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja

jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa

vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä.

Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä

näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi

heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta,

hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja

sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja

huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä

Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia

myöten petäjikköön.

— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan

minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun

olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.

Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi

ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet

levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki

voimansa.

Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat

joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui

väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi.

Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään

sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan.

Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja

nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden

puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon

suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli

pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon

ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta

kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.

— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten

ovea.

Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä

raskaasta iskusta.

— Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään.

Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat

miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan

taakseen.

— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi

isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.

Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä.

Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää

itseään mielin määrin.

Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella.

Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä

tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin

isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen

kulmalta vaaleapukuisen naisen.

Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut

väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla,

että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia... Liikutus tyrskähti hänen

rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka

hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.

— Sauna lämpiää, huusi tallimies.

— Totta kai emäntä..., sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän

sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.

Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.

Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä

mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä.

Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen

toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan

katsomaan kohti Uuttakorpea.

Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti

aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat

tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.

— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.

— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset

siinä ovat vaarassa.

— Lienee paras mennä valjastamaan hevosta.

— Odotetaan nyt vielä vähän.

— Siitä se taas palaa ladon syrjältä.

— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi

palaa enempää kuin kaurankaan.

— Jollei itse lato.

— On kuin katajansavua.

— Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin.

— Lähde pois, Kalle, valjastamaan.

Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät

miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:

— Tiedätkö sinä vihamiestä?

— Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa?

— Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa?

— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla

huolimattomuuttakin... Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha... Ne ovat

torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on

rauhallinen.

Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää,

ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja

hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten

kuka vain.

Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä

erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä,

nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian

saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että

isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän

huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia.

Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja

kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja

jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.

Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin

kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa

suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja

katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli

kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli

toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen,

niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut

yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat.

Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä

ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat

yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli

pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea

huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin

lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa

hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja

olipa valkea toki saatu tukahtumaan.

Mutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki.

Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes

vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät

henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu

uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.

Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat

seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.

Isännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin.

— Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa.

Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset

vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman

savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut

kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli

vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista,

missä kirkonkelloja soitettiin.

Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin

hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset

kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin

olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka

päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja

vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa

valittavaan ulvomiseen.

Harsiassa voihki sairas vanhus.

Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään

vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin

näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.

Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja

kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän

pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.

— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö

tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.

Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea

nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan

omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää.

Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut

häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti

sen povitaskuunsa.

Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon

poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.

Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt

tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi,

muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa

alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää

kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa

oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta

näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.

Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta

pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli

monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua

hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta

risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että

olisi luullut pään halkeavan.

Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori

kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste

ympäröivät sitä kuin märkä harso.

Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta

metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu

lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen

ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.

Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan

metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen

ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha

siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi

sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on

tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt.

Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen

kauramaan suojaan.

Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran.

Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.

Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja

pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata

ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän

tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui,

kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja

pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan.

Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat

ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua

takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä

se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan

häntä kohti.

Lapsi.

Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki

silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä

paita.

Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka

nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta

tikkuun ja alkoi sytyttää.

Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä.

Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä

kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.

Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee

karkuun, se menee karkuun!

— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. —

Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu,

ammun minä.

Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin

metsän eläin.

Isäntä laukaisi.

Lapsi kaatui suulleen.

Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt:

tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää

auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa

voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän.

Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.

— Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko?

Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää

kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli

nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta

vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.

— Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano.

Lapsi piipatti itkunsa seasta:

— Sytytin.

— Sytytit... Mitä sinun piti sytyttää?

— Metsä.

— Sinäkö sytytit eilen?

— Minä.

— Kuka käski sytyttää?

— Äiti.

Isännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään.

— Kuka on äiti?

Lapsi vain nyyhki.

— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.

— Äiti.

— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?

— Äiti, toisti lapsi avuttomana.

— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten

kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.

Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt

otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa

huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta,

kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti!

Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon.

Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi

odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen

huivi. Hän naurahti.

Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.

— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä

joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti

enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään

kotiin.

Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen,

jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti

nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat

loistivat.

— Ei isäntä taida tuntea.

Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo

silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.

Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon

nurkalta vaati tilinteolle.

— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa

evästä, kun oltiin heinässä.

Isäntä sipaisi kädellä otsaansa.

— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille

maille?

— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen

kuolemaan.

Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin

syvältä elämästä.

— Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni.

— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle,

kun tahtoo karhua ulos pesästään.

— Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin.

Nainen nauroi:

— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu

olevan nuori emäntä.

— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on

minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille

kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen...

— Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi.

Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui,

mutta naisen ääneen se vastasi.

— Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa?

— Olisin pyytänyt vähän apua.

— Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa?

Taas nauroivat sekä nainen että petäjikkö.

— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne

kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri

siihen pyytäisin apua.

Isäntä haroi nokisella kädellä otsaansa.

— Teidän täytyy muuttaa pois.

— Siitä ei tule mitään.

— Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut?

— En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni.

Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän

laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli.

Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin

pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.

— Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella.

Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä,

jäi hän seisomaan ja virkkoi:

— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai

liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen

liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.

Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja

läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.

Isäntä tuijotti eteensä.

Hävitystä minnepäin hän vain ajattelikin.