Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime
hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja
jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli
ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki
lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan
lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin
kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa
suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät
kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen
valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa
kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän
pöytänsä ja piironkinsa.
Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko
hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen
alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä,
oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti
viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät
muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet
sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen
hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä
unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään
jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika
tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä
herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa
vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista
varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään
pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.
Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska
sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.
Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku,
sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu
pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi
ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin
nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää
»ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet
esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat
alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti
kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta
välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija
eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin
vaatimattomasti.
Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa
kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa
astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen
maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä
astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat
parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti
oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin
hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan,
vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.
Sillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa.
Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä
äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen
jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut
oli poikakin.
Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli
kirje, joka pani elämän aivan nurin narin.
Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse
kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja
hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä.
Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria
oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi
auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti
sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän
kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä
ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja,
tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä
käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä
laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli
sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella
itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän
enää ollut sama kuin äsken.
Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät
kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet.
Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär... Minä olen jo kadottanut
hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus
ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»
Kyynelet repivät koristen kipeää rintaa.
— Äiti, mitä te sanotte?
Äiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä.
— Mitäs minä sitten.
— Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia.
— Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä.
— Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina...
— Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli.
— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti
minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa
minun lukujeni aikana ja...
— Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä.
— Mutta äiti!
Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru
hänen sydämensä ympäri.
— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän
sydämettömästi.
— Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se.
— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan
rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta...
— Ole vaiti, ole vaiti...
— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään
velkoja. Minun täytyy ansaita.
Äiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään.
— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi
puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä
tahdot nuorten seuraan, sinä...
Outo tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun.
Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä
neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja
vei ne huulilleen.
— Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi?
Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi
vaivoin:
— Kuinka te nyt, äiti...
Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi
Sigurd:
— Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle?
Äiti alkoi nyyhkiä.
— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua
pidätä. Lähde huomispäivänä...
— Emme enää puhu koko matkasta.
Poika otti lakkinsa ja läksi ulos.
Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He
kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua
pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia
luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin
itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että
heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime
tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva
askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui
kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin
pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä
arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.
Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä
huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa
viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut.
Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä
alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle.
Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä
ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut
rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää
ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä.
Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti
oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.
Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä
uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset
että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä
olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen
sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä
viimeinen minulta otettaman!»
Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle
tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he
istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta.
Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti
tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.
Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin
pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet
kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät
yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan
raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja
krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli
nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet
äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.
Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville,
ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa
joutui tekemisiin.
Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä
saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada
ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet
olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli
alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan
sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan
sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset
olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla,
aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja
istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan
äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet
seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut
saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli
kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja
palvella Herraa.
Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän
juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.
Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin,
paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla,
jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti
näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa
taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää
elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä
Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa.
Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän
oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä
hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan
viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui
sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva.
Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi
silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi
kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli
voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.
— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille
molemmille terveellinen.
Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään
sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen,
vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että
hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut
nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu
raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut
etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan
puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin
vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi
hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd
ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän
säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.
Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja
äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän
palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut.
Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista
mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi
kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina
hän aina oli kotona.
Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla
maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän
rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään
antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan,
nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa,
ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle
sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa.
Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään
häneltä hänen ainoansa.
Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja
tuli, ja äiti joutui kiusaukseen.
»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen
asiansa.»
Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun:
»Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata
läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta
tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä
tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän
eteen.
Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta.
Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja
hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen.
Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia.
Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti
vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä
oli kärsimistä hänellä, äidillä.
Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään
äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan
yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen,
että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi
nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut
jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.
Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös
mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:
— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä
olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.
— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan
meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten
tähänkin asti.
Äiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään.
Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin
elämässä.
— Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut.
— Äiti, minä en ymmärrä teitä.
— Enkä minä sinua.
Molemmat vaikenivat.
— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota
rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki
muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.
Poika koski paiseeseen äidin sielussa.
— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian
monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt
viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten...
— Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin.
— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon
hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota
astua minun eteeni...
— Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on...
— Se on minulle yhdentekevää.
— Mutta oletteko te — oletteko te sairas?
— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos
kadotan sinut.
— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären
lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän
tulee tänne, niin te ihastutte.
— Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne.
Taasen he vaikenivat.
— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja
nyt yhtäkkiä... Te ette vähääkään välitä minusta.
— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole
rakastanut.
— Ja tätä te sanotte rakkaudeksi.
— Sinä et tiedä mitään rakkaudesta.
Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa
väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta
väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että
kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy
sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä
kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti
äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.
Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin
luo ja laski käden hänen olkapäälleen.
— Olkaa minun hyvä, entinen äitini.
Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto.
Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa
jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.
Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan.
Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli
utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli
peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys
pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä
pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua
jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja
pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän
ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki
mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että
karkasi Sigurdin kaulaan.
Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi
kierrettiin lukkoon.
— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että
äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin
reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä
sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli.
Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään.
Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei
varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa.
Miten silloin käy.
Sigurd koetti rauhoittaa häntä.
— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä,
hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka
olisin selittänyt että se on tarpeetonta.
Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön
ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan
sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla
hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin
kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin
täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä
vaikeaa.
He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot
ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi
morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja
metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse
rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd
pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti.
Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle,
löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli
kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä,
talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.
Äiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja
huusi:
— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen
yksinkin toimeen.
Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä
ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua,
tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni
säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää
istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja
hiiviskellen kuin kissa.
Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi
tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää
yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.
Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä.
Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin
kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois
naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän
löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi
tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi
jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi
pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi
Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa
painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän
syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt
mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.
Sigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään.
Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna
minulle anteeksi.
Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen.
Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan.
Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta.
Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut
ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti
nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.
Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset
vaivasivat häntä.
— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran
kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli
ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.
— Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea.
Sigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat.
— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.
— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.
Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi
ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta
äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut
kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd
ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista
kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta
ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri
ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.
»Sigurd,
minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä
lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut
uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että
olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi
ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa
olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo
ruveta murhaajaksi.
Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin
vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani
kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain
olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta
äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku
toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa
kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.
Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi
että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa
säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin.
Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle
annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa
päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.