Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei
palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut
loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus
palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki
nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut
vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja
vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.
Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin
hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta,
kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon
seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti
Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli
kaipauksella jättävänsä "kalliin ryökkinänsä." Elli otti kuitenkin eron
hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä
Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja
ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta
emäntää.
Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli
ihastunut päästessään neiden "passaajaksi", ja hyvällä tahdolla sekä
Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan
viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori
opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt
taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut,
mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli
hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili
hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen
käsityötunneilla koulussa.
Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa
jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää
erotutkinnon heidän kansaan.
Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt,
mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan
rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui
eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi
Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun
Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti
ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman
vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta
kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin
sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan
päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti
vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta
työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta
elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten
terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa
norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja,
ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. --
Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli
myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen
tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut,
ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.
Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution
läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että
Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää
koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi
hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa
hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa
tai johtaessa heidän leikkejään.
Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä,
iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli
tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut
heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja
tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen
pistävän okaan.
Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine
tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä
vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat
sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat
pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan
rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he
kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan
tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei
ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi
kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi
kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat
liikutetuiksi.
-- Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt,
sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan
muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi
kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä
olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä
nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt
työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi.
Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet
suunnatuiksi itseeni, niin siiloin olen tuntenut itseni iloiseksi, mutta
samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja
vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja ohjaajaksi.
-- Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun
sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani,
mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa
puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä -- minä luulen
että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen -- silloinkin kun voimat
joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan viedä
teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön teidän
hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut teille
rakkauteni -- Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!
-- Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka ovat
lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat
osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni
siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta,
joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä
vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.
-- Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana,
uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä
huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan
minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani en
koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä
unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan.
Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette
taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä
uusi aika tarjoaa kansalle -- tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs,
minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan
oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse
on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen
lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu
perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran siunaus
suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen sadon.
--
Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni
oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat
että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja
kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja
arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja
tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.
Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän
tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja uuden
opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies Vikström
kostein silmin lausui: -- Olisipa vain opettaja täällä viipynyt vuoden
vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi koulu olisi
tullut perustetuksi.
-- Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos
olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa riviin
hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä, ettei
tuttavuutemme ole ollut turha.
-- Kas tässä käteni, että pidän sanani!
Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän
Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa
että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä mies,
joka pysyi sanassaan.
Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin
ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. -- Sallikaa
minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei
ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te
olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä
olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin sen
ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa enkä
ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en nähnyt
päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja opettajan on
pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle sen, te olette
lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun penseyteni ja avannut
silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Että minä olen
oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen vuoksi, se on teidän
vaikutustanne!
-- Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio
sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit
koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton
ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää
toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan
pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään,
että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että
kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala
auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!
Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.
Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman
hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta
työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään
tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin
tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän
poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma.
Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran;
hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia
vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli
katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja
päättäväiseltä. -- Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän
kovana, -- onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas
sattuvat yhteen.
Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä,
mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.
Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. -- Kohdelkoon elämä
kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi,
kutsui Rullen ja meni.
Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien
minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin
kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina
siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki
kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin
hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on
vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, -- että minä...
Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!