XI.

Aika kului tasaista kulkuaan ja tunnit koulussa menivät säännöllistä

menoaan; työ oli Raution ilo, ja hän siunasi sitä nyt enemmän kuin

koskaan ennen, kun ajatuksensa tarvitsivat tasaista toimintaa, jotta ei

eksyisi unelmoimaan, mikä ei sopinut hänen luonteelleen eikä hänen

elämänsuuntaansa. Hän ei ollut mikään toimeton luonne, jonka sydämen

suru, katkerakaan, voisi tehdä toimettomaksi; päinvastoin ryhtyi hän nyt

innokkaammin kuin ennen opetukseen ja jakoi opetusta myöskin koulun

ulkopuolella kooten ympärilleen vapaahetkinä poikia, lukeakseen jotain

hyödyllistä heille, sitten keskustellakseen luetun johdosta ja siten

kehittääkseen heidän ajatus- ja arvostelukykyään.

Hän pelkäsi tosin, että myöskin tässä saisi kokea vanhojen vastustusta,

mutta nämät näkyivät nyt väsyneen riitelemiseen; sen sijaan sai hän

sisälliseksi ilokseen nyt tunnustustakin niiltä, joilta hän vähimmin oli

sitä odottanut. Yhdellä hänen itsepintaisimmista vastustajistaan oli

poika, joka oli koko seudun tunnettu ilkimys, kerrassaan rosvonalku,

jolle raa'in omavaltaisuus oli kuin jokapäiväinen leipä. Poika oli

rikkaiden vanhempien ainoa lapsi ja oli kaikessa saanut seurata omia

halujaan, joten ei ollut ihmettelemistäkään niitä hedelmiä, joita

sellainen veltto kasvatus kantoi. Alussa katseli isäkin sormiensa läpi

pojan vehkeitä, olipa vielä ylpeäkin hänen reippaudestaan ja

rohkeudestaan, viat kyllä karisevat vuosien mukana, arveli hän.

Niin ei kuitenkaan käynyt, pojan käytös tuli pian kuuluksi kylällä ja

tuotti häpeää tuolle talonpoikaisylpeälle isälle. Juuri tämä mies oli

nyt kuitenkin opettajan vastustajista innokkaimpia; missä hän voi,

koetti hän tehdä vastoin Raution pyrintöjä ja kohteli häntä röyhkeästi

ja ylpeästi. Hän pani pojan kouluun, ei vakuutettuna koulun

kasvattavasta vaikutuksesta, vaan pikemmin rangaistakseen opettajaa

panemalla hänen niskoilleen pahantapaisen lapsen, jota hän itse ei enää

kyennyt hillitsemään, sekä todistaakseen ettei koulunkäynti enemmän kuin

mikään muukaan pystynyt parantamaan häntä.

Rautio huomasi asian hyvin arveluttavaksi. Lautamies Vikström oli

pitäjän etevimpiä ja vaikuttavimpia isäntiä, oli vaikeaa rohkeasti

kieltäytyä ottamasta poikaa; oma sydämensä kehotti häntä myöskin

vastaanottamaan tuon pahankurisen lapsen, jotta hän kärsivällisyydellä

ja rohkeudella koettaisi jalostuttaa tuota pientä "villisorsaparkaa",

mutta toiselta puolen tuntui opettajasta kuin rikokselle muita oppilaita

kohtaan, että heidän keskuuteensa tuotiin ilkiö, joka kentiesi

esimerkillään turmelisi koko hengen koulussa. Hän neuvotteli

koulujohtokunnan kanssa, kaikki tunsivat pojan paheet, mutta kukaan ei

tahtonut loukata arvossa pidettyä lautamiestä.

Vihdoin tarkan harkitsemisen jälkeen päätti Rautio koetteeksi ottaa

vastaan uuden oppilaan, minkä tarkan vartioimisen hän teki itselleen

kalliiksi velvollisuudeksi. Tulos tästä kaikesta oli vastoin kaikkea

luuloa mitä parahin.

Millä keinoin opettaja onnistui herättämään pojan kunnian tunteen oli ja

jäi arvoitukseksi kaikille, jotka eivät innokkaan nuoren opettajan

tavoin olleet ottaneet tehtäväkseen tutkia poikaluonteen juovikasta

liitosta. Siinä kylliksi, Anton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun

siivoin oppilas, joka oli jo opettajaansa lujasti kiintynyt.

Tämä pojan täydellinen muuttuminen tuntui isästä alussa ihan

uskottomalta, niin ettei hän siihen luottanut, mutta kun aika kului

edelleen, niin huomasi lautamies, että se ainakin oli totta. Hän oli

jäykkä mies, jonka oli vaikea luopua juurtuneesta vakuutuksesta, mutta

hänen luonteensa oli kuitenkin pohjaltaan rehellinen ja oli jalokin;

viipyi kauan, ennenkuin hän voi tunnustaa vääryytensä, jota hän oli

tehnyt opettajaa kohtaan, mutta kun hän sen kerran huomasi, niin vaati

myöskin hänen oikeudentuntonsa, että hän tekisi tämän anteeksipyynnön ja

niin sitten tuo ylpeä suurtalollinen -- muuan noita vapaan

maanviljelijän muhkeita perikuvia -- meni eräänä päivänä Raution luo ja

lausui muutamin yksinkertaisin sanoin kiitollisuutensa sekä

katumuksensa. Se oli suuri tunnustus, suurempi kuin opettaja koskaan oli

voinut odottaakaan, ja sovinnollisella avomielisyydellä ojensi Rautio

entiselle vastustajalleen kätensä. Tästä hetkestä, sen tiesi hän, oli

lautamies Vikström koulun ystävä. Monet kerrat sitten istuivat he

kahden, vakaasti keskustellen ja samalla kuin Rautio kunnioituksella

kuunteli, kun isäntä vapaasti jutteli mielipiteistään, peritystä

vanhoilisuudestaan, niin antoi hän tyyneellä, helpostikäsitettävällä

tavalla toiselle selvän kuvan uusista ihmisystävällisistä aatteista,

joilla monessa tapauksessa oli kasvattava merkitys. Kumpainenkin oppi

paremmin arvostelemaan ja ymmärtämään toisiaan ja Rautio sai

tietämättään lautamiehestä ihailijan ja ystävän elinajakseen, samalla

kun hän puolestaan antoi tälle koko kunnioituksensa. Tämä suhde

samoinkuin hänen työskentelynsä nuorten kesken, vaikutti hyvittävästi

hänen mieleensä.

Jos Elli Vinter luuli Rautiossa näkevänsä vastaamattoman tai

väärinymmärretyn rakkauden ihmishaamussa, niin pettyi hän ihan

täydellisesti. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä niiden tunteiden

uudistumista, jotka Rautio kerran oli ilmaissut hänelle, mitä hyvänsä

Rautio ajattelikin, niin näytti se olevan kuin haudattuna syvälle hänen

rintaansa ja koko hänen käytöksessä neiti Vieteriä kohtaan oli sama

hyväntahtoisuus kuin ennenkin. Vaikka hän ei enää etsinyt hänen

seuraansa, niin ei hän sitä karttanutkaan, ja ainoastaan omalla

tarkkanäköisyydellään ja hienotunteisuudellaan Elli voi aavistaa, että

löytyi juopa heidän välillään, mikä laajeni päivä päivältä.

Syyskuu oli tavattoman lauhkea tänä syksynä, oli kiduttavan kuiva ja

tukalan painava ilma, ja vanhat ennustivat kauhistuttavaa loppua.

-- Tulee varmaan ukkonen, arveli nuori opettajatar eräänä lauvantaina,

kun Rautio ja hän yhdessä katselivat poikien voimistelunäytteitä,

minulla on sellainen kauhu ukkosesta, että tulen aivan kipeäksi!

-- Näyttää hieman uhkaavalle, vastasi Rautio ja katseli tutkien noita

omituisia pilvimuodostuksia läntisellä taivaalla. Helle ja pitkällinen

kuivuus hyvin usein päättyvät luonnon mylläkällä, mutta toivokaamme,

että purkaus ei tule kovin raju.

Sunnuntai valkeni raskaana ja harmaan pilvisenä. Rautio oli aikonut

kirkkoon, mutta Katrina makasi kuumeessa, eikä hän tahtonut jättää

eukkoa yksin kotiin. Anderssonska taas oli jo edellisenä päivänä

lähtenyt naapurikylään sukulaisiinsa ja odotettiin takaisin vasta

sunnuntai-iltana.

Ellin piti ensi kerran olla kyökissä taloudenhoitajana ja kaikkena, ja

hänestä olikin hauskaa saada yksinään puuhata. Puuhatessaan päivällistä

ei hän muistanut ensinkään uhkaavaa ilmaa, joka aikaiseen aamulla oli

häntä pelottanut, mutta kun hän oli syönyt ja korjannut pois

päivällistarpeet sekä ajatteli lähteä pienelle kävelyretkelle metsään

haihduttaakseen kyökinhöyryä pienestä hienosta nenästään, niin säikähtyi

hän nähdessään uhkaavan näköisen taivaan ja kääntyi aivan raskaalla

mielin takaisin huoneeseensa.

Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta ajatukset eivät tahtoneet seurata

sanoja; sitäpaitsi tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hänen päätänsä

alkoi särkeä. Hän ei ollut pelkuri; tänään valtasi kuitenkin

yksinäisyyden tunne aivan ehdottomasti hänet, ja hän nyt kaipasi

Anderssonskan raskaita askeleita kyökissä, jotka muutoin usein

vaivasivat häntä. Vähitellen sulivat kirjaimet yhteen epäselväksi

vilinäksi. Hänen täytyi panna pois kirja, ja meni istumaan ikkunan

ääreen. Ulkona näytti synkälle, pilvet olivat kasaantuneet röykkiöihin

päälletysten, ja niiden reunat olivat kuparin värisissä juovissa. Äkkiä

jakaantuivat ne kuin taikavoimalla, salama valaisi taivaanlaen, ja heti

tämän jälkeen tärisi talo ukkosen jyrinästä.

Elli ponnahti ylös. Nyt oli pahin kaikista, ukonilma, ja hän oli yksin

kotona! Muutamia minuttia myöhemmin välähti uusi salama vielä ja jyrisi

kovemmin, sen jälkeen yhä uusia. Elli väänteli käsiään, tuntui kuin ilma

huoneessa olisi tukehduttamaisillaan hänet, ja puolipyörryksissä syöksyi

hän koulusaliin ja sysäsi auki ikkunan, mutta samassa silmänräpäyksessä

tuli raju tuulispää, viskasi ikkunan hänen käsistään ja heitti sen

seinää vastaan, niin että lasisirpaleet helisten sattuivat kivijalkaan

maahan pudotessaan.

Silloin kuului nopeita askelia eteisestä, ovi aukeni ja Rautio seisoi

kynnyksellä: -- Mitä on täällä tapahtunut? Hänen kysymyksensä jäi

vastauksetta, Elli oli nojautunut ikkunapieltä vasten ja painanut kädet

silmilleen, mutta yhdellä silmäyksellä käsitti Rautio asian, otti

lujasti kiinni rikkoutuneesta ikkunasta ja sulki sen. Samassa

purppuralle ja kullalle kimalteleva salama kirkkaasti valaisi huoneen ja

ukkosen jyminä, mahtavampi ja majesteetillisempi edellisiä, kajahti läpi

suuren tyhjän koulusalin.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi Elli epätoivoisena ja tarttui

suonenvetoisesti kiinni Raution kädestä; senjälkeen nojasi hän, täynnä

kauhua, päänsä hänen rintaansa vasten.

Tänä hetkenä ei hänessä ollut hiukkaakaan oikeaa tajuntaa, pelko oli

täydellisesti riistänyt häneltä tavallisen rohkeuden, ja vavisten

painautui hän Rautioon; tietäen sen vain, että siinä oli inhimillinen

olento, jonka luona hän voi löytää pakopaikan.

Ja Rautio seisoikin tässä raivoavassa myrskyssä kuin korkea honka, jonka

suojassa pieni lintunen turvattuna voi piilottaa päänsä siipensä alle;

ystävällisesti tukien pani hän kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi

rauhoittaen hänen korvaansa, kun suojattinsa vapisten ja rukoillen

turvaa, lepäsi hänen sydämellään. Että tämä sydän hehkui nyt

lämpöisempänä hänelle kuin ennen, se ei vaikuttanut mitään asiaan; tänä

hetkenä oli Elli hänelle yhteiskäsite kaikesta heikosta ja turvattomasta

maan päällä, joita vahvemman oikeus ja velvollisuus on suojella ja

hoitaa.

Tuli hämärämpi huoneessa, ukkonen jymisi vähitellen yhä kauempana, ja

rajuilma oli purkanut väkivaltansa. Rautio katsoi alas tuon nuoren tytön

tavattoman kalpeihin kasvoihin, jotka olivat häntä niin lähellä, että

jokainen henkäys kevyesti kosketti hänen poskeaan, se oli kummallinen

asema, ja tuhannet risteilevät tunteet liikkuivat yht'aikaa hänessä;

sitten otti hän hiljaa hänen kätensä ja sanoi: -- Nyt, neiti Elli, on

rajuilma ohi, sade on rauhallista tuolla ulkona, ja varmaan tulee tyyni

yö. Minä sytytän lampun teille, niin tulee valoisa tuolla sisällä,

olettehan levollisempi nyt, eikö niin?

Hän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio

ystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti

nojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski

uutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.

Samassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi

lääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: -- Jumala

armahda, sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä

olin juuri kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä

ympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja

korvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei

ole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä koululta,

niin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että vihdoinkin

olin kotona sievän, oman ryökkynäni luona -- -- --

Anderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui

liikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa

kerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.

-- On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki

vaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle

maalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä lämmintä

teetä, se tekee sekä neidille, että teille hyvää, luulen minä.

Hän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä

sohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta

tyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli

maannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli

hän todellisuudessa käynyt samariittikurssiin osoittaessaan laupeuttaan

lähimmäisiään kohtaan.

Oli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona

sateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin

hitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtootähti sinisellä

taivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään

taivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta

kestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja raikas

ilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy myrskyineen,

pimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.

Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä

hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin

näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään.

Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt suuret

taistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut tyytymättömän

mielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan uutterassa työssä

ja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä, sillä eihän täällä

eletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten -- palvellakseen

Jumalaa veljissään.

Tuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin

selväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin,

antautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin

sentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä

hetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa hänen

rinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi vielä

niin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen

hyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen

luottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja kutsui

häntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada kerrassaan

vaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa.

-- Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset, lausui hänessä

rukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni

enkä enää koskaan uneksia.