XIII.

Elokuun aurinko virtaili kirkkaana ylitse seudun, jonka läpi juna juuri

kulki. Melkein tyhjässä kolmannen luokan vaunussa istui nainen ikkunan

luona kiintyneenä lukemaan jotain aikakauskirjaa; vaalea sadetakki

kietoutui notkeana hänen hienon vartalonsa ympärille, vaaleanharmaa

lakki peitti lyhyeksi leikatun tukan, ja niin hän itse kuin

matkakapineensakin olivat hienon ja soman näköisiä.

Juna vihelsi, lähestyttiin asemaa ja konduktöörin yksitoikkoinen "K.,

viisi minuuttia" kuului vaunuissa, kun hän nopeasti kulki läpi

tavallista kiertoaan. Muuan vanha herra eräässä nurkassa hypähti

säikähtyneenä pystyyn sanomalehtensä äärestä, kaksi eukkoa kamiinin

vieressä nuokkui vielä syvempään. Juna pysähtyi, ja nuori mies

kesäpalttoossa ja ylioppilaslakissa astui sisään, ja heitettyään

pikaisen katseen vähäväkiseen vaunuun, nosti matkalaukkunsa ovenpielessä

olevalle hyllylle sekä istui vastapäätä tuota nuorta naista.

Nainen oli hetkeksi nostanut katseensa aikakauskirjastaan; sitten näytti

hän vielä syvemmin vaipuvan siihen, ja samalla kun hän äkkiä veti

hatunreunan otsalleen niin näytti hän ikäänkuin tahtovan piiloutua

aikakauskirjan lehtien taa.

Ilma vaunuissa oli tukala, kun ulkona oli lämmin. Ylioppilaalla oli halu

avata ikkuna, ja kääntyen naiseen hän kohteliaasti kysyi: Sallitteko?

Elli Vinter mutisi puoliääneen: kyllä, mutta samassa lensi

aikakauskirja, johon raitis tuulenhenkäys puhalsi ulkoa, hänen

kädestään, ja hän huomasi olevansa entisen virkaveljensä Kaarlo Raution

kanssa.

Silmänräpäyksen tuntui kuin hämmästys olisi saattanut Rautionkin

tolkultaan, mutta sitten kumarsi hän hänelle ystävällisesti: Tämähän oli

hauskaa. Kuinka neiti voi?

-- Kiitos, oikein hyvin, entä te itse?

-- Kerrassaan mainiosti! Oletteko vielä Honkalassa?

-- Olen, vielä tämän vuoden, sitten olen ajatellut etsiä paikkaa jossain

pääkaupungin kansakoulussa.

-- Vai niin, no kuinka elellään nyt siellä hyvässä Honkalassa?

Rautio istui taas vastapäätä neiti Vinteriä ja tyyneellä katseellaan

tutkisteli noita tuttuja tyttökasvoja, joilta kaksi välillä ollutta

vuotta ei ollut riistänyt mitään niiden heleästä terveydestä.

-- Oh, minä luulen Honkalan olevan jotensakin entisellään, vastasi Elli,

joka ehdottomasti punastui hänen tutkivasta katseestaan, ainoastaan

rovasti kuoli jo viime vuonna ja rovastinna on muuttanut Hagaan,

pienelle leskentilalleen, kuten hän sitä kutsuu.

-- Silloin kai pääsee Virolin kirkkoherraksi? kysyi Rautio.

-- Ei, omituista kyllä, on seurakunta yksimielisesti kutsunut pastori

Ståhlen neljänneksi vaalisaarnaajaksi.

-- Vai niin, silloin koittaa varmaankin uusi aika sielläkin?

-- Niin luulen minäkin; pastori Ståhle on nykyään suurella innolla

ryhtynyt kouluasiaan ja hänellä on innokkaana auttajana lautamies

Vikström.

-- Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståhle ehkä jo naimisissa?

-- Ei, ei edes kihloissakaan, vastasi Elli ja punastui uudelleen; Rautio

ei voinut tietää, että hän, Elli itse, kauan oli ollut pastorin

hellimpien tunteiden esineenä, vaikka tämä oli saanut turhaan huokailla.

-- Ja vanha Isola, miten hän jaksaa? kysyi Rautio taas.

-- Niin, kyllä hän istuu yhtä mahtavana kuin ennenkin kuntakokouksissa,

sanoi Elli hymyillen, mutta sukulaisuussuhteet uuden opettajan kanssa

ovat saaneet hänen melkoisesti tasaantumaan; rähistään tosin vieläkin

kuten ennenkin muutamista koulukysymyksistä, mutta "elämä on taistelua",

te muistatte kai vanhan mielilauseeni? Kuollut tyyneys yksinään jättää

kaikki paikoilleen.

Rautio hymyili. Elli oli entisensä, kun hän puhui ja innostui, aivan

sama kuin ennenkin.

-- Mitä opettajaan, herra Karlssoniin tulee, jatkoi hän, niin hän on

rauhallisia, jotka mielipiteissään enemmän kuin puheillaan ja teoillaan

vaikuttavat kansakouluasian hyväksi; muutoin kuleksii hän nyt

naimisajatuksissa ja viettää häänsä syksyllä rovastinnan tyttären

kanssa, joka on ollut rovastinnan luona nämät vuodet. Nyt luulen

kertoneeni jotakuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista

Honkalassa; korvaukseksi saatte te kertoa minulle jotain vanhasta

Katrina-ystävästäni.

-- Kiitos kysymästänne, eukko on jotensakin vöyre, vastasi hän, hän

hoitaa myöskin kotona kanakartanoa, ja on kerrassaan hauska katsella

häntä valtakunnassaan höyhenisten suosikkiensa ympäröimänä, jotka kaikki

tuntevat erityisen nimensä.

-- Ja äitinne, onko hän vielä reipas?

-- On, Jumalan kiitos! Vaikka hän on kuudenkymmenen viiden vuoden, niin

hänellä ei ole mitään vanhuuden vaivoja ja hän on vielä ohjaksissa,

kuten ennenkin. Minulla on ollut koululupaa nämät kaksi vuotta, olen

lueskellut, lisäsi hän matalammalla äänellä.

-- Ah, sanoi Elli, minä aijon heti onnitella teitä lyyrystä ja

valkolakista, onko nyt teidän vakaa päätöksenne jättää meidät?

-- Ei koskaan! huudahti hän lämpimästi, -- kansakoulunopettajan kutsumus

on minulle liian kallis, ja Jumalan avulla en koskaan petä lippuani;

mutta minä en luule, että tämä kahden vuoden luku on ollut ilman

hedelmiä elämäntyölleni; minä olen myöskin matkustellut ja tutkinut

kouluoloja muissa maissa, ikä on oppia ei elää!

Elli nyökäytti myöntäen.

-- Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata

uudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen

syksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan

puuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla

astuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja

luottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan

merkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän

mielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen,

jokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden

voimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!

Hän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katseellaan olisi

tahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden

hyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa,

kaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.

Elli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä

mies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään

tilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle

muistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin

rajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja

väkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta

niiden varalle monta hetkeä.

Juna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. -- Pitiköhän heidän jo erota?

Ei, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui

lukemaan -- peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä

äkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui

taas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai

katsella miestä tuossa vastapäätä, "tuota talonpoikaa", josta eroamisen

tähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville, oliko

hän entisensä.

Luonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean

värivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä

otsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa juuri

kauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja ajatteleva

ilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin jotain

miehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja kunnioitusta,

tahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin asti. Mutta kuinka

tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että

sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän

kahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen

puuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.

-- Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan

ikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut

sohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin

sydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan

ollut mikään kivikuva.

Keveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen

kätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli

kerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen

Ellin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle,

että se ei ole unelmaa!

Nukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen,

vanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään

sanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy

kierroksellasi tällä kertaa, -- kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet

toisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään

todistajia!

Ja Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma, vaan

todellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui

matkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut

lakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen

naisellisena ihanteenaan.

Kuinka paljon heillä oli sanottavaa toisilleen! Miten onnelliselta

tuntui tulevaisuus. Pieni uutisasunto kummulla koivikossa, josta Rautio

kertoi, aivan kuin kutsui Elliä, joka tunsi, että hän, koditon, siellä

löytää rauhaisan turvallisen sataman ja hän ylisti äärettömästi Herraa,

että hän nyt oli oppinut rakastamaan ja palvelemaan.

-- Sinä et usko, sanoi Elli katsoen innokkaasti sulhaseensa, miten

minusta on tullut oikein talouden ihminen, minä osaan sekä leipoa että

tehdä kaljaa, kehrätä ja kutoa, sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni

äitisi edessä!

-- Niin, työ ei pilaa ketään, minä vaan pelkään, että äitini liian

mielellään haluaa ottaa kaikki vaivat ja huolet sinun hartioiltasi,

lapseni, sanoi Rautio hymyillen; hän pitää sinua kerrassaan oikeana

"Peukaloliisana"; minä näen jo kuinka hän panee suuren vahvan kätensä

sinun pääsi päälle ja hymyilee onnellisena, kun hän on saanut noin

lapsekkaan pienen tyttären.

-- Oh, minä olen jotensakin vahva, vastusti Elli ja nosti kuten ennenkin

rohkeasti päätään.

-- Pieni, mutta reipas, niin, sinä olet oikeassa, mutta katso, nyt

olemme asemalla, minne minun täytyy pysähtyä, Tuolla seisoo jo vanha

Taavetti kärryineen; sinä tulet mukaan, ei mitään vastaväitteitä.

Lukukausihan alkaa vasta viiden päivän perästä, ja ennen sitä täytyy

sinun saada nähdä se vanha talo, missä minä olen syntynyt ja kasvanut,

äitini, Katrinan ja -- tulevan kotisi. Jumalan kiitos, eilen, kun kulin

tätä tietä, niin olin köyhä, tänään minä olen rikas kuin kuningas. Tule,

tule, rakkaani, ja anna minun näyttää sinulle se maanpalsta, missä me

Jumalan avulla ja Hänen siunauksellaan aijomme elää ja työskennellä

lähimmäistemme hyväksi. Tästä päivästä tulet minulle kumppaniksi

taistelussa valon puolesta ja yhdessä toteutamme sinun tunnussanasi

"elämä on taistelua", niin kuin minä olen sen käsittänyt. Ei taistelua

maallisilla aseilla ja voimalla, vaan hengen mahtavalla voimalla, mikä

Jumalaan turvaten tuottaa rauhan epäsovun, ja sopusoinnun hajanaisuuden

sijaan, mikäli se voi tapahtua täällä maassa, joka on täynnä puutteita,

sillä täällä jää kuitenkin jaloinkin elämäntyö vain puolinaiseksi,

ainoastaan lupaukseksi, mikä toteutuu ijankaikkisuudessa, missä elämä

vasta saavuttaa täydellisyytensä.