IV.

Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa. Syyskuu

oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas, ja

auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla

puiden lehdillä.

Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä

hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia

opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten olivat

keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen kyyhkynen

noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava kellankirjava kissa

katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista korkealta paikaltaan

portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira, jonka ainoana

kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä oven edessä.

Rautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän

on koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat kyllä

kauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja sitävastoin hän

ei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi itselleen koiran,

niin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun verran huomiota. Mitä

taas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan sietämättömiä

kiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka aamu vähintäin

kaksi tuntia liian aikasin.

Siitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen

aamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun

ja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän

oli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman

tottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.

Anderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä

taloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa,

niin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä,

mitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä. Hupaisampaa

oli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin mahdollista, ja tähän

Ellillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla teki kerrassaan

urotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen, mutta aistikas;

sohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä italialainen kalastajapoika

kipsistä -- puuttui ainoastaan muutamia viheriöitä kasveja, jotta tuo

kaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain välissä kiikkui kapea

antiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä. Kauniita valokuviaan hän ei

vielä ollut saanut ripustetuksi, sillä vaikka Anderssonska oli pitkältä

ja leveältä puhunut että "Andersson on niin taitava tällaisessa", niin

ei neiti Vinter vielä tähän asti ollut onnistunut saamaan häntä

ryhtymään tähän työhön.

Pöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja etaseeri

oli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle soman näön.

Makuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunain edessä ja toisen

ikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin oli tapana istua

kauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle. Aistikkaasti asetettuja

kukkaiskortteja ja vihkoja -- muistoja ystäviltä ja tovereilta -- ja

korko-ompeleinen peite pienellä ruokapöydällä vieressä osoitti hänen

järjestysaistiaan. Niin, hän ei pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja

siinä hän oli todellakin hiukan liiallinen, mutta tärkeä seikkahan

olikin saada koti niin miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla

seudulla.

Vielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli

edellisenä päivänä ollut rovastinnan luona -- lapsilla oli ollut lupa

huoneiden siivoamisen tähden -- ja oli jäänyt muutamia vihkoja

korjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti

siis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän

jälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään, sillä

näytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset askelet,

siellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi, joiden piti

aina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia ja talvella

sytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja nyökäyttää

hyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin toimessa ja

touhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu alkoi, ja työ

sujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.

Kun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua

mannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei ollut

koskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään

tarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen ja

hattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän

hyräellen matkaan.

Ilma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten

tavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa

etäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas

lammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa

hänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen,

kosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi

sydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa oma

herransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan pyytänyt

häntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi kauan

poissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli kuitenkin

jotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt esimerkiksi jotain

tapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä yksin, niin ei ollut

ketään kotona, joka levottomuuden pakottamana kiiruhtaisi etsimään ja

auttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään voinut tapahtua. Honkala oli

tyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei voinut toivoa mitään

mielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään romantillista

seikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa tapahtuvaksi.

Hänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi hänelle tulisi

asua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa, jolla oli samat

harrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi hymyillä tälle

ajatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution kotikutoisessa

takissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja rumassa vanhassa

hatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan mahdotonta oli Ellille

asettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten herrain kanssa, jotka

liehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa. Siellä hän tunsi sydämensä

tykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku silmäin seuraavan itseään, vaan

eipäs täällä, vaikka oli varma, että Raution huomio oli kiinnitettynä

häneen. Elli ei tuntenut itsessään vähintäkään halua tekeytymään

miellyttäväksi.

Rautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen,

minkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi -- hymyili hieman

surunvoittoisesti.

Ajatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään;

hän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä

edessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä

erivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen

äitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi

koriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes

hän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan

jalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle

tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli

tästä ympärilleen.

Rimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonnut puunrunko limaisen

sammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli

yltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä

rimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja

ikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä

kiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan

hyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä

kummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti varpaansa

kärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka askeleella,

syöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.

Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt

katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen

kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus, että

oli toki onnellisesti yli tullut.

Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän puolelta

lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen, takkuisen Rulle

koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui pitkällä suusta.

-- No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti

hän ja veti syvään henkeä.

-- Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?

-- Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti

oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että

annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät

ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on,

sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin

vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha Rulle,

joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. -- Hän silitti

ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin joku, joka

oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut rientää hänelle

avuksi.

-- No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun

myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun,

selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on

tapahtunut.

-- Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio,

minun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.

-- Sehän oli ystävällistä.

Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu

käsivarrella, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: "Lapset

metsässä"; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli

pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää

vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan,

vaan hän oli vaiti kuitenkin.

Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä.

-- Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin

riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä

minua eikä kysy kun tulen taikka menen.

-- Mutta onhan teillä sukulaisia?

-- Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan

loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei

ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla

pistää päähän yksinäisyydessä.

-- Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?

-- Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet

sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.

Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti

ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.

-- Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra

Rautio.

-- Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole

mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.

-- Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla

kaunis ja hyvää rotua.

-- Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi

opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni

mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.

-- Miten niin?

-- Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n kadulta

ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä

saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en

ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa,

sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.

-- Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun

silmissäni, hymyili hän.

He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias,

kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan

yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio

tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: -- Tämä ei

kentiesi miellytä teitä?

-- Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette

oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!

-- Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta

tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?

-- Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän

välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja

holhojani -- vanha koulumies -- tahtoi välttämättä nähdä minut

opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle

mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä

mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen,

nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti

hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua

kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan

hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin haaleaksi.

Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani, ja minä

pidän kilteistä tyttösistäni -- mutta siinä onkin kaikki. -- Hän huokasi

keveästi.

Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa,

koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa;

tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan

seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena

maalaismaahan. -- Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä

täällä? sanoi hän ehdottomasti.

-- Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että viihdyn

kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut niin monta

kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota vereksiä

vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää tuossa!

Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo

pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin

koulutalolle.