Seuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi
varhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie
läpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin
oli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli
opettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden
alla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten
harveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja
surunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme
tuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.
Hänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin tämän
paikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka jotakuinkin
autiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn virkistämänä
palasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon räpyttelevien
ja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.
Se oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden
antoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun
kyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko
hänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa,
kuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.
Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli
pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli
puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti
esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.
Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja
kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne
muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen
mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, -- minkä piti
velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa,
ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen
äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan
katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.
Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä
hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä
soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution
korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista
aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin
tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.
Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi
sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.
Jälkeen puolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen
opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan
veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin
hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei
voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin
haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia,
eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa
tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista,
raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän
huoneessa toisella puolella -- kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi,
koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut
tuota "alituista laulantoa", mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti
saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen
tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista
tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran
hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä,
niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen
ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja
puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella
kasvatuksella aina lapsuudesta asti.
Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan
kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan
hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa
vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen
itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti
hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati
työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai
suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi;
mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla
antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin
siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen
rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti
vastaan kaikki nuoret, etenkin jos ne olivat yksinäisiä ja
ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa.
Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja
soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja,
mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli
seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain
kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka
oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja,
kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina
esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio
vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta
kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun
kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen
saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin
koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla
maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin
ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.
Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan
penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun
katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä
kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja
vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä
riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla
-- tuskimpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.
Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna
ystävällisesti Raution luokseen. -- Minä en voi saada nuorta neitiämme
kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. -- Hän
sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette
metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti
Vinteristä, ettei hän eksy.
Opettaja kumarsi.
-- Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja
nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle
nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään,
varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan
heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat
raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa
puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina
metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
"Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin", sanoi hän.
Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen
katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa
pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken
tuon nuoren tytön kanssa -- hän muuttui aivan avomieliseksi ja
puheliaaksi.
-- Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter
nauraen. -- Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän
riidoistanne.
-- Vai niin!
-- Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme,
eikö totta?
-- Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen
kuitenkin, paha kyllä, karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
-- Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin
silmin. -- Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen
työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies
olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan
ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota
oikeata vanhaa saarnanuottia.
-- Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään
minä?
-- Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on
kellekään ihmiselle rakennukseksi?
-- Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.
-- Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he
eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin
huokailemaan papin edessä!
Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman
leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys
sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.
-- Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian
tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään
kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.
Rautio kävi äkkiä vakavaksi. -- Pastori Virolinilla on kuitenkin
ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on
myöskin tunnollinen sielunpaimen. --
-- Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että
vastustaja puolustaa vastustajaansa!
-- Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi
hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella
asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin
hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille
johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi
hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän
vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon
lipunkantajiksi kansan seassa.
-- Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? -- niin
minä uskoisin.
-- Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen
kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta
kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää
levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä
laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me
koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee
uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala
on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen
avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa
iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja
tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta
rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse,
hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä
rakennossa -- tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi
sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan
luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. --
Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti
teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvaneen. Neiti
Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä
puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman
penseytensä nuhtelemiselle.
-- Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me
olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä.
On oikaistu paljo!
-- On todellakin -- opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan
ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta
syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän
tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti
osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut
hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se
silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden
opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän
ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään
tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin
kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan
huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin
tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään "talonpoikaisturhamaisuutta".
Neiti Vinterhän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään,
että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti
Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla
tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.
Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä
sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi
opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen
ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta.
Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista,
Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta
josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt
oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat
päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon
avulla.
"Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden", kirjoitti neiti
Vinter, "minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat
selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini,
kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu
olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin
Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit
herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä
sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan
niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka
te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma,
että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne
täällä taisteluhaluisessa Honkalassa."