V.

Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla sammalvasuineen

sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä hän oli ollut

katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt neiti Vinterin

luo.

-- Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.

Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin katsein.

-- Ettekö luule?

-- Minä vain ajattelin, että teräslankakappale sitä tukisi, vastasi hän,

minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? Ja odottamatta vastausta oli

hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin teräslankoineen, minkä hän

tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi

kuin Elli määräsi.

-- Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa -- te olette

käytännöllinen, herra Rautio!

-- Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on

tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän.

Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää

ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin

vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin

lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä

somimmaksi seppeleeksi.

-- Siitäpä tulee kaunis -- Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.

-- Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain

tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada

ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin

järjestykseen.

-- Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä

suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että

vasara.

-- Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille

kiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa

auttaa minua jo tänään?

-- Kyllä minulla on! -- Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa

ja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka

monta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti

Friskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa

sorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa istuja

lattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset

kirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska

oli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar,

mutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen luonaan

tuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan kuin

kestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään

hämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui

tuo pieni huone nyt.

-- Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.

-- Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on

astunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi

kehys näytä hyvältä täällä nurkassa?

-- Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?

-- Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu öljymaalauksesta,

mikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.

-- Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä.

Rautio katseli kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.

-- Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan

Edelfeltin taulusta "Merellä" ja sen molemmin puolin nämät

Munsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on

serkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V.M.: Viktor

Mellgren -- hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen

toisten alapuolelle -- niin, näin tulee hyvä.

Opettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli

aivan liian räikeä.

-- Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun

koko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra

Rautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki minun

rakkaat, vanhat ystäväni -- ja hän löi kädet yhteen ihastuneena kuin

lapsi. -- Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä kasveja

pohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.

Rautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä

oli tosiaankin liian vaalea. -- Miltähän mahtaisi näyttää pari

pyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän -- täällä löytyy

muutamia aika muhkeita aivan lähellä.

-- Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette

kerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi hän,

kun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä, Anderssonska

aikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen kerta

elämässäni, kun olen emäntänä.

Rautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin kehoituksesta

selailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet somat korit

täynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä oli, ja

albumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja hienoja

nuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä hänestä

epäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.

Hän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili

teepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. -- Nyt

on tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he

toisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta täytyi

Raution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat leipää ja

panivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä naisellista

suloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän lakkaamatta.

Raution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli kertoi, mutta

puheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys hänen

korvissaan.

Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä

pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi äkisti

selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha "Mippa", keltainen kissa, istui

kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen edessään, ja Rulle

oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura ei tänä iltana

tahtonut häntä tyydyttää.

Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä

ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään

sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle

minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut

tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt

ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti kodille

suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti, mikä oli

kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis hän,

talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli

lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita

maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin

säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta

tiesi hän, mitä siitä puuttui -- kauneusaistia. Oli kuin runouden leveä,

kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen eteensä

huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen

todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.

Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei

ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän

itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja

ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja

pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä

varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja

suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan, hieman

raskaan käden piirtämät.

Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä, sitten vei hän sen

kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas kyynel hänen

miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen mielestään

jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen suurissa

kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne näki,

uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan lapseensa.

Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä sormilla opetella

kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka kärsivällisesti ja kestävästi

oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut kirjoitustaulun ääressä ja

piirustellut ja piirustellut, kunnes koko kirjainarmeija oli marssinut

hänen muistoonsa, samalla kun käsi hitaasti muodosteli niitä

kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää ajatusta, että vieraan pitäisi

kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen, sitten kun isä, joka aina oli

välittänyt kirjevaihtoa heidän välillään, oli poissa. Ja sentähden oli

hän tarmolla ryhtynyt tuohon suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli

kotona loma-aikana. Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis

puuttunut. Nyt kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman

omituista käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään

ajatuksiaan paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys

hänen lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti

tänä hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja

tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta

kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi

neiti Vinterin kamariin.