Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein
uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä
tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien
kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi
pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei
sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan
rakennettu tänne, jotta se olisi -- niin syrjässä kuin suinkin ja poissa
näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin
se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että
nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja
myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin,
kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja
opettajastaan.
Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti
somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin
vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä
oli lakeuksia ja lehtoja.
Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden
pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa
raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan
ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain
avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa
tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut,
uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen
kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä --
naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella.
Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu
huonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis
opettajatar neiti Vinter itse.
Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin
opettaja oli istuttanut kauniita pensaikkoja, aivan porrasten eteen
saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.
Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan
märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa
kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin
kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka
liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli
vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen
kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja
vilkasliikkeinen olento.
Rouva Andersson -- mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli
tarkka arvostaan -- ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui
kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta.
Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili
myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla
kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden
opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan
matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle -- hienotekoisen,
maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun
matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan
toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.
Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta
portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu
sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen
kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki
kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. -- Kiitos kun ajoit
niin kiltisti ja hyvästi -- kuuli Rautio uutimien takana raikkaan,
sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo
nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja
tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään
laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla
toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen
hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen
käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä
hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku
aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat
tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun
hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita -- esimerkiksi neiti
Frisk -- kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan
omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään "luomisen
herroja" kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan
verannassa, kun pastori Ståhle -- nuori apulainen -- kohteliaasti riensi
neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan neiti Frisk
karkoitti hänet sanomalla karskisti: "Kiitos, minä autan kernaimmin itse
itseäni". Tämäkin seikka hänestä todisti seminaarilaisten vahvaa
itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka luonnolliselta hänestä oli
tuntunut seurustella toverillisesti neiti Friskin ja naapuripitäjän
opettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja silmälasit aina muistuttivat
hänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan kuitenkin yhteiset
harrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja tehnyt heidän seuransa
teeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri paljon ymmärtänyt, miten oli
seurusteltava naisten kanssa, sillä hänelle ei ollut monesti sattunut
tilaisuutta siihen muiden sivistyneiden naisten kanssa kuin
opettajattarien. Pappilassa, missä hän oli suosittu vieras, oli
ainoastaan vanha ystävällinen rovastinna -- hänen monet tyttärensä
olivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo aikoja sitten.
Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen
kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu.
Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla
vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonin kanssa.
Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli
järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska,
joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia
pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla
sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla
tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin
vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä
mielellään "akan hutilukseksi", koko semmoista rouvaa.
Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden eukon
tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina,
niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan
vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin
kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka
kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin purrut kielensäkin
kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli vastahakoinen
rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus kuuntelemaan rouva
Anderssonin kertomuksia, joita sitte pala palalta kertoi isännälleen,
kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.
Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle saadakseen
puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat opettajattaresta.
Andersonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo enemmän tuosta
nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi tietää, vakuutti
Katrina. -- Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin udella heti ensi
päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä hänellä on koti
sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan toista kuin neiti
Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle pannakseen. Ja
kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli Andersonska
kertonut. Heti oli neiti puhunut Andersonskalle taloudenhoidosta ja
sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin taivaan lintunen --
kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen Andersonska olisi voinut vaikka
valalleen ottaa. Niin puheli Katrina, kunnes hänen nuori herransa nousi
ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen kirjoitukseensa. Kun hän tuntia
myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli pistänyt nimensä kirjeen alle,
niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli hiljaista koko talossa, mutta
sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli huhahteli nurkissa. Avara eteinen
eroitti molemmat koulusalit; tänne ripustivat lapset päällysvaatteensa
ja sen leveitä portaita joka päivä, lukukauden aikana, iloinen
lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio muisti että yksi eteisen ikkuna
oli ollut auki päivällä ja kun alkoi tuulla, niin meni hän sulkemaan
sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä askelia tyhjässä koulusalissa
toisella puolen ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui italialaisen
laulun iloiset, riemuitsevat sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. --
"In questa sera tutta stellata", -- liritti tuo leikkivä ääni sisällä --
"Dal verde monte pieno di fior" -- Vieraan kielen hyväilevä sointu
kaikui omituisesti Raution korvissa.
"Iloinen kuin leivonen" oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi todella
olevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut varjo ei
siis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä vieras
laululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen ei
leikkimällä pääse -- eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla
venhelauluilla.