Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen;
yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat
jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen,
jumalattomien sanojen kaikuessa.
Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa
varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä
käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.
Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi
uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.
Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut
uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla,
kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi,
silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.
»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin
veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»
Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito
brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella,
pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.
»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat
tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»
Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.
Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko
tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle
viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi —
voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?
Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä
brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut
tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien
siipien suhinan kanssa.
Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle
töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella
tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa,
mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin
ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli
häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan
onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.
»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon
kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»
»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen,
pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo
saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä
voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»
Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen,
mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin
merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo
kallio — —