Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan
kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen
luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin
hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta
loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.
»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa
ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»
»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme
kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa
nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»
Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja
voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten
tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.
»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti
ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni
tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin
ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla
mitalla.»
Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista
kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana
kalliolle.
Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.
»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!»
huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin
vaipumaisillaan..
»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta
puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia!
Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun,
löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä
kääntymäänkään!»
Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään
samoin.
»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi
hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika
yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä
löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa
kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia.
Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»
Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään
sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta
olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja
tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.
»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa
punastuessa, »jos vain tietäisit — —»
»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.
»Voitko koskaan antaa anteeksi?»
»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun
sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän
ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen
onnettomuuden.»
»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»
»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta
olisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas
Margotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun
olisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi
etsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»
He istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa
päätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi
nimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».
»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?»
sanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön!
Mutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun
hartiani!»
Hän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä
sukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.
»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa
soimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän
oli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.
»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy
hellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja
muut ovat vielä tällä hetkellä _Untolassa_.»
»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»
»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy
naurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan,
»katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun
iiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en
muutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja
niiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja
jokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani
Chauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua
täällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä
hänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin
ranskalainenkin konsanaan.»
Tosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi
ja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut
pakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.
»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin
pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin
aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän
antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle
koninsa ja kärrynsä.»
»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti
Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin
tarkkasilmäinen.»
»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki
varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen
ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa
nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He
inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia
itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin
inhoittavaksi kuin mahdollista.»
»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o,
ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin
Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin
parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten
sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla
liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista.
Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät
kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään.
Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut.
Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin
muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien
edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn
mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin
odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta,
ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle
saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä
odottelevan _Untolan_ vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille
itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka
sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat
Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun
tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten
synnytti niin paljon hälinää.»
Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei
voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta
ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman
toimeenpanoa.
»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta
hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.
»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku
vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen
luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin
ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän
saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa
selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»
Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä,
kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä
hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan
haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua
rangaistusta.
Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot
kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan
varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.
»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään,
rakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka
olet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»
»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.
Marguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen,
joka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten
hetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.
»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy
iloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen
mielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat
tulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön
kanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin
miehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan
aikaan, eikö niin, pikku lady?»
»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,
»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei
ollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä
pikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»
Sillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita
alas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli
määrä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.
»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney!
Oletko siellä?»
Silmänräpäyksessä kiersi hän kallion, jota vastaan Percy ja Marguerite
nojasivat, ja nähdessään oudon olennon pitkän juutalaisen puvussa,
pysähtyi hän äkkiä hämmästyksissään.
Mutta Blakeney oli jo ehtinyt ponnistella pystyyn.
»Tässä olen, ystäväni», sanoi hän nauraen tyhjän leikillisesti, »vaikka
näytänkin variksenpelätiltä näissä hiton tamineissa.»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti sir Andrew äärettömästi hölmistyneenä
huomatessaan johtajansa. »Senkin — —»
Nuoren miehen silmät sattui Margueriteen, ja onneksi sai hän
pidätetyksi voimasanansa, jotka oli lausua huomatessaan keikari sir
Percyn merkillisen likaisessa asussa.
»Niin!» sanoi Blakeney tyynesti, »senkin — — hm! — — Ystäväni! —
Minulla ei ole ollut vielä aikaa kysyä sinulta mitä Ranskassa teit,
käskinhän sinun pysymään Lontoossa. Tottelematonko? Mitä? Maltahan,
kunnes hartiani parantuvat, niin aimo rangaistus osaksesi koituu.»
»Tuhat tulimmaista! Kyllä sen jaksan kärsiä», sanoi sir Andrew
iloisesti naurahtaen, »kun näen sinun olevan niin hengissä, että
kykenet selkäänkin antamaan. — — Olisitko suonut, että olisin antanut
lady Blakeneyn yksin lähteä matkalle? Mutta taivaan nimessä, mies,
mistä olet saanut nuo eriskummalliset vaatteet?»
»Eivätkös olekin vähän tavallisista poikkeavat?» nauroi sir Percy
iloisesti. »Mutta hitto vieköön!» lisäsi hän muuttuen äkkiä totiseksi
ja arvokkaaksi, »kun nyt kerran olet täällä, emme saa tuhlata aikaa sen
enempää. Saattaahan Chauvelin lähettää jonkun meitä etsimään.»
Marguerite oli niin onnellinen, hän olisi voinut jäädä sinne vaikka
ainaiseksi kuunnellessaan Percyn satoja kysymyksiä. Mutta kun
Chauvelinin nimi mainittiin, säpsähti hän peläten rakkaan henkilön
puolesta, jonka hän henkensä kaupalla tahtoi pelastaa.
»Mutta kuinka pääsemme paluumatkalle», kysyi Marguerite, »tiethän ovat
sotilaita täynnä täältä Calais'hen asti, ja — —»
»Armaani, emme palaakaan Calais'hen», vastasi Percy, »menemme toiselle
puolelle Gris Nez'tä, noin puolentoista mailin päähän täältä. _Untolan_
vene hakee meidät sieltä.»
»_Untolan_ venekö?»
»Niin!» sanoi Percy iloisesti nauraen, »siinä taaskin yksi kepponen.
Olisihan minun pitänyt kertoa sinulle jo ennemmin, että heittäessäni
kirjelippusen tölliin viskasin sinne myöskin toisen Armand'ille,
jonka pyysin hänen jättämään sinne. Se sai Chauvelinin miehineen
täyttä laukkaa juoksemaan takaisin Chat Gris'hin saadakseen minut
kiinni. Ensimäinen kirje sisälsi oikeat ohjeeni ja siinä oli myöskin
määräyksiä vanhalle Briggsille. Käskin hänen poistua kauemmas merelle
ja sitten länteen päin. Päästyään näkymättömiin Calais'sta lähettää hän
soutuveneen meille tuttuun pieneen niemeen, joka on toisella puolella
Gris Nez'tä. Miehet tähystelevät minua — olemme sopineet merkinannosta,
ja meillä on hyvä turvapaikka purressa, kun Chauvelin miehineen istuu
vakavasti vaanien meitä aivan vastapäätä 'Chat Gris'tä'.»
»Gris Nez'nkö toisella puolella? Mutta missä — — minä en voi kävellä,
Percy», valitti Marguerite avuttomasti koettaen ponnistautua pystyyn,
mutta huomasikin olevansa aivan kykenemätön seisomaan.
»Kannan sinut, rakkaani», sanoi sir Percy ilman muuta, »sokea
liikkaavaa taluttamassa, niinkuin tiedät.»
Sir Andrew oli myöskin valmis tarjoamaan apuaan kallisarvoisen kuorman
kantamiseen, mutta sir Percy ei uskonut rakastettuaan muiden kuin omien
käsivarsiensa varaan.
»Kun sinä ja lady Blakeney olette päässeet _Untolan_ kannella», sanoi
sir Percy nuorelle toverilleen, »ja kun tiedän senkin, etteivät
Suzannen silmät tervehdi minua nuhtelevasti, silloin on minunkin aika
levätä.»
Vaikka olikin väsynyt, kietoi Percy alati voimakkaat käsivartensa
Marguerite raukan uupuneen vartalon ympärille nostaen hänet hellävaroen
kuin höyhenen.
Sir Andrew pysytteli hiljaa korvan kuuleman päässä — heillä oli paljon
toisilleen sanomista — tahi oikeammin kuiskaamista — jota ei syystuuli
kuullut, sillä sekin oli jo vaiennut.
Sir Percy unohti väsymyksen. Hänen hartiansa olivat varmaankin hyvin
arat, sillä sotilaat olivat iskeneet kovasti, mutta hänen lihaksensa
näyttivät olevan terästä ja tarmonsa melkein luonnoton. Kulku oli
väsyttävä, noin puolitoista mailia särmäisillä kallioilla, mutta
hetkeksikään hänen rohkeutensa ei lannistunut eikä lihaksensa antaneet
väsymyksen voittaa. Edelleen hän asteli varmoin askelin, voimakkaat
käsivarret kallisarvoista kantamusta ympäröiden, ja — — siinä hiljaa
ja onnellisena levätessään väliin uinahtaen hetkelliseen uneen,
toisin ajoin tarkastellen vähin erin valkenevassa aamukoitteessa
miellyttäviä kasvoja, raukeita sinisiä silmiä, jotka olivat aina
iloiset ja ilmaisivat hyväntahtoista hymyä, kuiskasi Marguerite sanoja,
jotka auttoivat lyhentämään taivalta ja vaikuttivat sir Percyyn kuin
tyynnyttävä lääke.
Värikäs aamusarastus itäisellä taivaalla ilmoitti päivän koittoa, kun
he vihdoinkin saapuivat Gris Nez'n toisella puolella olevaan niemeen.
Soutuvene oli jo odottamassa. Se lähestyi saatuaan sir Percyltä
merkinannon, ja kaksi tukevaa brittiläistä merimiestä sai kunnian
kantaa arvoisan ladyn veneeseen.
Puolen tunnin kuluttua olivat he jo _Untolan_ kannella. Miehistö
tietäen isännän salaiset hankkeet, joita se säilytti uskollisesti, ei
ollenkaan hämmästynyt nähdessään sir Percyn oudossa valepuvussa.
Armand S:t Just ja muut pakolaiset odottelivat ikävöiden urhoollisen
pelastajansa saapumista. Sir Percy ei halunnut kuunnella heidän
kiitospuheitaan, vaan suuntasi tiensä yksityishyttiinsä mahdollisimman
pian jättäen onnellisen Margueriten veljensä huostaan.
_Untola_ oli valikoidun komea pursi, sillä sir Percy Blakeney rakasti
loistoa. Heidän saapuessaan Doveriin oli hän jo ehtinyt pukeutua
kallisarvoisiin vaatteisiin, jollaisille hän pani suuren arvon ja piti
niitä aina varastossa laivalla.
Suurin vaikeus oli saada sopivat kengät Margueritelle, ja pienen
merikadetin suureksi iloksi astui hänen emäntänsä Englannissa maihin
pojan parhaissa kengissä.
Loput sivuutetaan vaikenemalla! — vaikenemalla ja iloiten niiden
tähden, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon, mutta jotka viimeinkin
löysivät suuren, kestävän onnen.
Mutta asiakirjat mainitsevat, että paroni sir Andrew Ffoulkesin
ja neiti Suzanne de Tournay de Basseriven häissä, joissa hänen
kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi ja koko hienon maailman
valiojoukko olivat saapuvilla, epäilemättä kaunein nainen oli lady
Blakeney, ja sir Blakeneyn juhlapuku oli Lontoon nuorten keikarien
keskusteluaiheena monet päivät sen jälkeen.
On myöskin totta, että herra Chauvelin, Ranskan tasavaltaisen
hallituksen valtuutettu lähettiläs, ei ollut siellä saapuvilla sen
enempää kuin muissakaan Lontoon seurustelutilaisuuksissa lordi
Grenvillen muistettavien tanssiaisten jälkeen.