Satimessa.
Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja
aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi
minuuteiksi tiedottomaksi.
Selvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti
miehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt
pilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa
jalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää
merkkiäkään punertavasta valosta.
Hän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa
juuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.
»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja
näyttävät hiljakseen odottelevan».
»Mitä kello?»
»Lähes kaksi.»
»Nousuvesikö?»
»Nousee nopeasti.»
»Pursi?»
»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe
veneitä.»
»Ovatko miehet piilossa?»
»Ovat, kansalainen.»
»Eiväthän vain liene varomattomia?»
»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he
piirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»
»Hyvä on. Entä nainen?»
»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»
»Entäs juutalainen?»
»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä
huutaakaan.»
»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan.
Lähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»
Varmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois
kalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun
kynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin
teräskourissa.
»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi
Chauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen.
Mistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua
kanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa
huomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä
luule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka
kuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki
viekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut
hirveitä ponnistuksia.»
Hän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin
puristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä
nopeasti:
»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne
Armand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille
tuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista —
julkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä
yleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä,
huudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät
sääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne,
kiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota
varten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta.
Asian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on
vapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi
johonkin muuhun suojapaikkaan.
Marguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu
tiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen
kasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi
pyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:
»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin
yksinkertainen.»
»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.
»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille
luvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa
hihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi
uhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte,
ei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa,
apulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t
Justin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät —
minun käskystäni — silmienne edessä.»
Marguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana.
Ruumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun
virkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen
koko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä
»joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät
kuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.
Tällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta
hänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi
ne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan
sanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen
epäilyksettömän miehen surmaamiseksi.
Hän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden
silmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen
kiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja
viivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.
»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan
eivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse
tehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni
ovat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä
salaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät
varoituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa
minun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille
suullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»
Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko
ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin
ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli
kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui
pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen
varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.
Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut:
sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin
koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.
Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt
mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea
kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt
mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei
enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä
rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli
mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar,
istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut
olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä
hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä
lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi
— eihän voinut olla mahdollista, että _hän_ tietämättään juuri astui
onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman
pelastamiseksi.
Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen
rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi
voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä
joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti
samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan
silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!
Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis-
— — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla,
niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä.
Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.
Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko
naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä
silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle;
Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen
isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!
Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät
eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman
surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa;
autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.
Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God
save the King!»