Ukko Blanchard'in tölli.
Niinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi
vain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli
käynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli
saada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä
kokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli
ymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista
ja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän
katseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi
kuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.
Aaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen
ajoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä
sanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa
— jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin
nälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt
pimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän
pohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin
paholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.
Hänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia
oli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän
ollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut
niljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän
hetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä,
saa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan
rikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä
onnellisesti kuollakin miehensä kanssa.
Varmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen
jälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin
äänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat
saavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli
kallioille ja tölliin johtava polku.
Huolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue
ympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä.
Ne Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn
vihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen
hyödyttää miestään.
Pysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä
meren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten
seuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti
jyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle
hevosineen ja rattaineen.
Äärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi
Margueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen
hiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin
mahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä
hänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja
hiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa
— polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli
kuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.
Siinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän
koetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka
jakeli ohjeita miehilleen.
»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukko
Blanchard'in tölli on?»
»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas,
joka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä
kallioille.»
»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita
alas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava
selvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrän.»
»Siis te kaikki, painakaa mieleenne sanani hyvin tarkoin», jatkoi
Chauvelin pontevasti puhutellen sotilaitaan kaikkia yhtäaikaa, »sillä
mahdollisesti ei meillä tämän jälkeen ole tilaisuutta puhua toistemme
kanssa sanaakaan, joten teidän on muistettava jok'ikinen lausumani
tavu, aivankuin henkenne riippuisi muististanne. Ehkäpä niin käykin»,
lisäsi hän kuivasti.
»Kansalainen, muistamme», sanoi Desgas, »ja tasavallan sotilas ei
unohda koskaan saamiansa käskyjä.»
»Joka hiipii töllille, hänen on kurkistettava sisään. Jos
englantilainen on siellä kavaltajien seurassa, mies, joka on tavallista
pitempi tahi joka käy köyryssä peitelläkseen kokoaan, viheltäkää
pikaisesti ja vihlovasti merkiksi tovereillenne. Ja te kaikki», lisäsi
hän taaskin puhuen sotilailleen kaikille yhtaikaa, »sitten ympäröikää
tölli kiiruusti ja hyökätkää sisään, ja kukin ottakoon yhden miehen
kiinni, ennenkuin he ehtivät aseisiin käsiksi. Jos he vastustavat,
ampukaa heitä sääriin tahi käsivarsiin, mutta pitkää miestä ei saa
millään ehdolla surmata. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrämme.»
»Tavallista pitempi mies on luultavastikin tavallista voimakkaampi:
teitä täytyy olla ainakin neljä tai viisi voittaaksenne hänet.»
Seurasi hetken vaitiolo, sitten Chauvelin jatkoi:
»Jos rojalistikavaltajat ovat vielä yksin, mikä on hyvin mahdollista,
silloin varoittakaa väijyksissä olevia tovereitanne ja hiipikää kaikki
piiloon kallioiden taa tahi tölliä ympäröivien vierinkivien suojaan
ja odotelkaa hiiskahtamatta pitkän englantilaisen tuloon saakka.
Mutta painakaa mieleenne, että teidän on oltava hiljaa kuin sudet
öisillä retkillään lammaslaumaa vaaniessaan. En toivoisi rojalistien
olevan varuillaan — pyssyn laukaus, kirkaisu tai huudahdus heidän
huuliltaan on varmaankin pitkälle miehelle riittävä varoitus pysytellä
poissa kallioilta ja tölliltä, ja», lisäsi hän pontevasti, »teidän
velvollisuutenne on vangita pitkä mies tänä yönä.»
»Kansalainen, ehdottomasti tottelemme teitä.»
»Siis eteenpäin mahdollisimman äänettöminä, minä seuraan teitä.»
»Entäs juutalainen?» kysyi Desgas sotilaiden yksitellen alkaessa hiipiä
edelleen hiljaa kuin varjot kapealla epätasaisella, tiellä.
»Niinpä tosiaankin! Olin unohtaa juutalaisen», sanoi Chauvelin, ja
kääntyen juutalaiseen päin huusi hän tätä käskevästi.
»Hoi, siellä — — Aaron, Mooses, Aabraham tai mikä kirottu nimenne
liekin!» sanoi hän vanhalle miehelle, joka seisoi äänettömänä vanhan
koninsa vieressä ja niin kaukana sotilaista kuin mahdollista.
»Benjamin Rosenbaum, jos se teidän ylhäisyyttänne miellyttää», vastasi
hän nöyrästi.
»Äänenne kuuleminen ei minua miellytä, mutta minua miellyttää teille
erikoismääräysten antaminen, joiden noudattamisen varmaankin huomaatte
viisaaksi teoksi.»
»Jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää — —»
»Hillitkää kirottu kielenne. Teidän on jäätävä tähän hevosinenne ja
rattainenne, kunnes palaamme. Millään ehdolla ette saa hiiskahtaakaan
tai hengittää kovemmin kuin on välttämätöntä; ettekä saa mistään syystä
lähteä tästä, ennenkuin käsken. Ymmärrättekö?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne —» vastasi juutalainen surkeasti.
»Tässä 'mutta' ei tule kysymykseen eikä muutkaan vastaväitteet»,
sanoi Chauvelin äänellä, joka sai aran miehen vapisemaan kiireestä
kantapäähän. »Ellen palattuani tapaa teitä tässä, vakuutan totisesti
löytäväni teidät mihin ikinä piilottautunettekin, ja hirveä rangaistus
varmasti kohtaa teitä ennemmin tai myöhemmin. Kuuletteko?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne — —»
»Sanoin, kuuletteko?»
Kaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi
pimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten
Chauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa
lausuttavan.
»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen
lähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
nimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä,
ennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa
nöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan
minun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren
sotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä
tiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani
pakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko
kohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»
Juutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle.
Juutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä
kauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi
vielä käsittää varoitukseksi.
Chauvelin mietti hetkisen,
»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne
vartioimatta?» kysyi hän karheasti.
»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat
varmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin
hänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain
varoitusmerkki.»
»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»
»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»
»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan»,
sanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.
Hetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä
vanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.
»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin
viimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä,
Desgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»
Chauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä
sitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum
sidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin
yksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät
kulkemaan.
»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet
paljon kallista aikaa.»
Ja hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää
kuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.
Marguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa
olivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta,
sitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan
terävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.
Tilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen
ja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään
tiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia
avuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä
rannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet
epäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota
hän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat,
jotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä
jokaisella kallionkielekkeellä.
Muutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä
ja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi
kiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi
ehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.
Vielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota
Chauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen
ystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja
pakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt,
kuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut
miehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä
toista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan
niinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin
miesten käsiin.
Kuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän
oli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet.
Hän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto
vaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista
vastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti
aistien toiminnan kaksinverroin.
Hän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä
edellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin
ja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.
Äkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa
ja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli
ystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena,
ilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti
tulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.
Kahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen
kauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja
rauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen
mereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut
muutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi
valkoisin purjein oli odottamassa.
Marguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oli _Untola_,
Percyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen
miehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa
näyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei
luullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli
isäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy
ei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta
eikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia
liitukallioita.
Purren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi.
Vähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen
päässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu
valaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä
töllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen
ja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä
taisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.
Ruohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin.
Marguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin
ja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa
takanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien
päässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa
vasten.
Mutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin
kuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta
— laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja
isot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan
huomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen
keskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo
tuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä,
sillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.
Hän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan
epäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle
välittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka
luultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei
vielä ollut näkynyt.
Edelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään.
Juosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta
yhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio
sai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi
juosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen
heitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn
pysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä
perikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa,
aivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku
vetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa
tukittiin huudon ehkäisemiseksi.
Hurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta
Marguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa
olennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka
näyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman
vihreiltä.
Marguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen
kasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.
»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»
»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän
itsekseen. »Miten ihmeissä — —»
Hän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa
hihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi
laihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.
»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti,
»tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman
kätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.
Tilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt
naisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen
katkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä
kohteliaisuuksia.
Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä
ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli
pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja
hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.
Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian
herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta:
side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla
hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin
majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.