Pursi.
Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan
kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän
aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.
Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä
ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja
mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi
Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni
paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa
kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä
alas rannalle.
Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin
olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi
tarttunut ansaan, — — —
Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan
kilahduksen — — —
Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua!
tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon
murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin
halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala!
pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!
Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli
kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan
valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää
vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän
raivoisena ja huusi:
»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on
tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»
Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä
valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa
nyyhkyttäen ja huutaen:
»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»
»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin
saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.
Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja
pakosta hänen oli vaiettava.
Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut
Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet
olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa
kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.
Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut,
sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:
»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»
Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas,
hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin
ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.
Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä
oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen
peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen
koneenkäyttäjän määräyksiä.
Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa
vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään
sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan
hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.
Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja
tukistellen yön pimeässä kysäisi:
»Mitä tämä tarkoittaa?»
»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs
sotilas rauhallisesti.
»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui
Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon
päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»
Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa
kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin
vikkelään kuin jalat kantoivat.
»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi
Chauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat
olleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen
Desgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»
»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä
englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan
miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.
»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään
päästämättä ketään pakoon.»
»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin
poistuneet — —»
»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein
tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»
»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti,
»ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»
»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme
jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa
aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.
»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.
Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas
rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten
hän ei nähnyt mitään.
»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.
Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo
ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt
ainoatakaan sielua.
»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.
»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille
ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»
»Sh! mitä se on?»
Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa
saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä
edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki
hikeä otsaltaan.
»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.
Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut
ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin
harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja
henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä —
odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.
Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita
niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli _Untolan_ vene
siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä
purressa.
Jälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.
»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»
Chauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa
pysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta.
Epäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin
ei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille
herättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä
seutua vartioimassa.
Tietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista,
mutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan
Calais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti
tosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta
Tulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein
taikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata
jyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.
Mutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon
vuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin
ja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet
kirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia
töllin lähistöön piiloittautumisensa _jälkeen_. Siihen aikaan oli neljä
pakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan
niemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.
Mihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut
hänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa
särmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi
minuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä.
Varmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla.
Vartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin
löytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.
Pari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä
ylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun
toiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.
»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle
juuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli
vene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana,
mutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja
oli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta
tietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan
suoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»
»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty
vesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»
»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin
veneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa.
Vene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen
huutoa.»
Muutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät
olleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt
pakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan.
Hän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka
tapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä
röyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.
»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.
Kersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin
tarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon
kohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä,
lattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot
ja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä
valkoista.
»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen
valkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»
Se oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin
kiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen
silmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi
sen kunnioittavasti Chauvelinille.
»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.
»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän
sotkuista. — —»
»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti
alkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä
lauseista.
»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja
vahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu
käsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen,
kääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas.
Pysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle
kalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana
odottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy
— menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan
Englantiin — päästyänne _Untolaan_ lähettäkää vene minua hakemaan.
Sanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä
Chat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne
mahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen
matkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö
— ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»
»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan
paperin päällikölleen.
Chauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause
oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan
niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.»
Sehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.
»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen,
jotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat
kaikki taaskin kerääntyneet töllille.
»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja
tunnen jokikisen kiven täällä.»
»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»
»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»
»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä
kallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän
kulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat
frangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä
englantilaista.»
»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja
innostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä
kiiruhtaessa.
Muutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää
ollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan;
palkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja
voitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.
Desgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen
lisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa
makaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa.
Hänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset
olivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen
neilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi
raivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa
vihaansa jollekin.
Sotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän,
ihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli
vihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä
ympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä
unettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten
jyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.
Europan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka
oli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja
eriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota
kaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen,
eksytetty vihollinen.
»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi
Chauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän
miehen paeta.»
Kuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,
»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset,
jotka jätimme tielle.»
Samassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.
»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»
»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja
sidoin jalkansa niinkuin käskitte.»
Aivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi
kirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa
yhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan
masennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.
Kuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin
aavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat
aivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja
surkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora,
jolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin
höltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta
juutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään
liikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen
muistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä
liituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.
»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.
Hän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei
ollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat
liian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn
kansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin
halveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on
kumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä,
vaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän
purevan ivallisesti:
»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»
»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin
näytti puhumista pelkäävän.
»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.
»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän
lupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni,
pitkän muukalaisen. Mitä?»
»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»
»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»
»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»
»Millaiset olivat sopimukset?»
Seurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita
kallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja
myöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut
mitään.
»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.
Miesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän
tiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.
»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,
»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin
ivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos
olisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne
saapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli
keskinäinen sopimuksemme.»
Hiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.
»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos
aikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka
varmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»
»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin
nimessä — —»
»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän.
Valitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä
voi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja,
mutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne»,
lisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun
juutalaisen selkään.»
Kun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi
juutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat
Hadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen
virkamiehen raakuutta vastaan.
»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan
tälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän
sellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi
hän kuivasti.
»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä
kuin ennenkin.
Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat —
itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun
kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.
»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän
Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi
heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja
nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme
jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä
tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»
Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi
lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja
uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon
kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.
Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan.
Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi,
kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen
olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota
tuottaviksi.
Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut
edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin
seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä
pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja
viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta
ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja
miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille,
häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.
Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti
Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen
mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei
ollut täydessä sovussa maailman kanssa.
Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa,
jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen
turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.
Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan
tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään
selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet
paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi
herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja
saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.
»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja
hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»
Kuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä
ilkein mielin potki juutalaista kylkeen.
»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin
rattaille. Minä seuraan teitä.»
Hän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän
oli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset
silmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti.
Ne tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton
kohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet
toinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku
näytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien
tapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat
silmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.
Pilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän
käden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta
kauhusta värisemään.
»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä
äänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat
minut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä
ollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin
tuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä,
on epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi
puolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen
saakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa
vain hiukan hitaaksi.»
Margueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi
poispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua.
Hirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli
käynyt? — Miten Armand’in?»
Hän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save the
King», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.
»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan
vastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni
tapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin
puutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä
lausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»
Ja vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli
hän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen
levollisen Desgas'n seuraamana.