Jäljillä.
Hetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat
Gris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli
kuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan
linnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon.
Arveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista,
jonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja
kestävyytensä.
Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän
äänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen
kolinaa epätasaisella tiellä.
Majatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa
eivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He
toivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat
pysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia
sadatuksiaankaan.
Hän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia
portaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.
Yö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut
nähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja
kulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan
huomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan
vahtivuorossaan.
Siten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin,
yksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten
edelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa,
vaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.
Juutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli
henkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea
yhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan
täytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä,
sen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän
kuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat
näyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli
alituiseen heilutteli.
Onneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite
kulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä
eteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa
kuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen
vaikeroiminen.
Ilmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana
pahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite
nauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden
surunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan
rauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin
kirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä
häiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta
äärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät
hänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.
Hän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli
epävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella,
viertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä
ajajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa
rattaiden räminän mukaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot,
ja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes
kalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä
kallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen
nousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton
vihollinen läheni voittoaan.
Marguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy
sillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli
lähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että
Ranskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää
miestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat
ystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät
kaikki.
Chauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi
mielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti
ajatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja
uskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon.
Ajan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa
pimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen
neilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista
loppuaan.
Uskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin
kunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä,
jolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan,
ei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa
tapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki
puolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.
Hetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä
tilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä
pettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea
ajattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.
Juutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan
täytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.
»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.
»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen
rauhallinen vastaus.
»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa»,
huomautti Chauvelin ivallisesti.
»Kärsivällisyyttä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Mooseksen
jälkeläinen, »he kulkevat edellämme. Rattaiden jäljet näkyvät tiellä,
rattaiden, joilla petturi, tuo amalekilaisten jälkeläinen ajaa.»
»Oletteko varma tiestä?»
»Yhtä varma kuin teidän ylhäisyytenne taskussa kilisevästä kymmenestä
kultarahasta, jotka luulen piakkoin omistavani.»
»Niin pian kuin olen kätellyt ystävääni, pitkää muukalaista, ovat ne
tietystikin omanne.»
»Kuulkaa, mitäs se on?» kysyi juutalainen äkkiä.
Keskellä täydellistä hiljaisuutta saattoi selvästi eroittaa
hevoskavioiden kopsetta savisella tiellä.
»Sotilaita», lisäsi hän kuiskaten kauhistuneena.
»Pysäyttäkää hetkeksi, haluan kuunnella», pyysi Chauvelin,
Marguerite oli myöskin kuullut laukkaavien kavioiden kopseen lähestyvän
rattaita ja häntä itseään. Jonkun aikaa oli hän ollut varuillaankin,
sillä arveli Desgas'n miehineen saavan heidät kiinni, mutta kopse
kuuluikin vastakkaiselta puolelta, luultavasti Miquelonista. Pimeys
suojeli häntä. Hän oli kuullut rattaiden pysähtyvän, ja hyvin varovasti
ja hiljaa astellen pehmeällä tiellä hiipi hän lähemmäksi.
Sydän löi hurjasti, koko hänen olentonsa vapisi. Hän oli jo arvannut,
millaisia uutisia ratsastajat toivat. »Kaikkia vieraita teillä ja
rannikolla täytyy vakoilla, varsinkin pitkiä, joiden kumara ryhti
peittelee heidän oikean pituutensa; heti kun sellainen on nähty, on
yhden ratsastajan palattava siitä ilmoittamaan», sellaiset olivat
Chauvelinin määräykset olleet. Oliko pitkä muukalainen ollut näkyvissä
ja oliko ratsastaja lähettiläs, joka toi tärkeitä tietoja siitä, että
ahdistetun jäniksen pää oli vihdoinkin tarttunut ansaan?
Huomattuaan rattaiden pysähtyneen onnistui Margueriten pujahtaa sitä
lähemmäksi pimeässä, hän hiipi aivan lähelle voidakseen kuulla mitä
lähettiläällä oli sanomista.
Hän kuuli huudettavan:
»Liberté, Fraternité, Egalité» ja Chauvelinin hätäisen kysymyksen:
»Mitä uutta?»
Kaksi ratsumiestä oli pysähtynyt rattaiden viereen. Marguerite näki
sivulta heidän hahmonsa kuvastuvan öistä taivasta vasten. Hän kuuli
heidän äänensä ja hevosten korskumisen sekä takaa, vähän matkan päästä
miesjoukon säännöllisen tahdikasta astuntaa: Desgas sotilaineen.
Seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa Chauvelin tiedusteli miehiltä
asioita, sillä kysymyksiä ja vastauksia alkoi sadella tuhka tiheään.
»Oletteko muukalaista nähneet?» kysyi Chauvelin innoissaan.
»Kansalainen, emme ole nähneet pitkää muukalaista; tulimme kallion
rinnettä ylös.»
»Noin puoli mailia Miquelonin tuolla puolen saavuimme pahanpäiväiselle
puuhökkelille, joka näytti majalta, jossa kalastajat pitävät verkkojaan
ja muita kalastustarpeitaan. Ensi näkemällä luulimme sitä autioksi,
ja jopa arvelimme, ettei siinä ollut miltään epäiltävää, ennen kuin
huomasimme savua seinäaukosta kohoavan. Hyppäsin satulasta ja hiivin
lähemmäksi. Silloin se oli autio, mutta takassa paloi valkea, ja
lattialla oli pari tuolia. Neuvottelin toverieni kanssa ja päätimme,
että heidän oli paras lymytä hevosineen johonkin suojapaikkaan ja minun
jäädä väijyksiin, minkä teinkin.»
»Ja näittekö mitään?»
»Kansalainen, noin puoli tuntia jälkeenpäin kuulin ääniä, kaksi miestä
asteli kallion rinnettä kohden; arvelin heidän tulleen Lillestä päin.
Toinen oli nuori, toinen vanha. He juttelivat keskenään kuiskaamalla,
enkä voinut kuulla heidän puheittaan.»
Toinen nuori, toinen vanhus. Margeuriten huolestunut sydän oli melkein
pysähtyä lyömästä, kun hän kuunteli heidän puhettaan. Armandko nuori
mies oli? — hänen veljensäkö? — ja de Tournayko vanhus? — käytettiinkö
näitä kahta pakolaista heidän tietämättään syötteinä jalon ja
pelottoman vapauttajan ansaan saamiseksi?
»Molemmat miehet menivät heti majaan», jatkoi sotilas. Marguerite
hermot jännittyneinä luuli kuulevansa Chauvelinin voitonriemuisen
naurunhohotuksen. »Ja minä hiivin lähemmä. Maja oli sangen
puutteellisesti rakennettu ja salavihkaa kuulin hiukan heidän
keskusteluaankin.»
»Niinkö? — Joutuin! — Mitä kuulitte?»
»Vanha mies kysyi nuorelta, oliko hän varma pakasta. 'Olenhan toki',
vastasi hän, 'varmasti oikea paikka', ja takan valossa hän näytti
toverilleen mukanaan olevaa paperia. 'Tässä on suunnitelma', lisäsi
hän, 'jonka hän antoi minulle ennen Lontooseen lähtöään. Meidän pitää
tarkoin seurata sitä, kunnes häneltä saapuu vastakkaisia määräyksiä,
joita en ole vielä saanut. Tässä tie, jota kuljemme, huomatkaa — —
tässä tienhaara — — tässä kuljimme S:t Martinin tien poikki — — ja
tässä polku, joka johti meidät kallionreunamalle. Varmaankin liikkeeni
synnyttivät hiukan ääntä, sillä nuori mies tuli majan ovelle ja
kurkisteli huolissaan ympärilleen. Kun hän palasi toverinsa luo,
kuiskuttelivat he niin hiljaisella äänellä, etten sen enempää kuullut
heidän puhettaan.»
»Niinkö? — entä?» tiedusteli Chauvelin kärsimättömänä.
»Meitä oli kaikkiaan kuusi miestä rannikon sitä puolta vartioimassa,
joten neuvoteltuamme huomasimme parhaaksi jakaantua. Neljän oli jäätävä
pitämään majaa silmällä, ja minun tovereineni heti ratsastettava
ilmoittamaan mitä olimme nähneet.»
»Ettekö ollenkaan nähneet pitkää muukalaista?»
»Emme, kansalainen.»
»Mitä toverinne tekevät, jos he hänet huomaavat?»
»Eivät jätä häntä hetkeksikään näkyvistään, ja, jos häntä haluttaa
paeta tai vene ilmentyy näkyviin, saartavat hänet sekä tarpeen
vaatiessa ampuvat. Sen kuultuaan muut vartijat rientävät paikalle.
Missään tapauksessa eivät he päästä muukalaista käsistään.»
»Kaiketi! mutta muukalaisen haavoittaminen ei ole mieleeni — ei aivan
vielä», mutisi Chauvelin julmistuneena, »kas niin, olette menetelleet
parhaanne mukaan. Sallikoon kohtalo minun saapua ajoissa — —»
»Tapasimme juuri äsken pari miestä, jotka ovat vartioineet tätä tietä
monta tuntia.»
»Niinkö?»
»Hekään eivät ole nähneet muukalaista.»
»Kuitenkin hän on edellämme, rattain tai muutoin — — Kas niin!
Silmänräpäystäkään emme saa tuhlata! Kuinka kaukana maja on?»
»Kansalainen, noin kuuden mailin päässä.»
»Löydättekö sinne vieläkin? — nyt heti? — epäröimättä?»
»Kansalainen, sitä en ollenkaan epäile.»
»Kallioille johtavan polunkin? — Vaikka pimeässäkin?»
»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi
sotilas varmasti.
»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien
hevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden
vieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää
hänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa
suorinta tietä.»
Chauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja
Marguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin
päässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut
turvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo
kuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä,
jopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat
herpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä
epätoivo oli.
Ei ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset
odottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä
tietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa,
kaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän
uskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä
kauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki.
Chauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä
Percy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän,
joutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista
sydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa
kekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.
Hän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle.
Marguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain
pensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.
Kaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti
kulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan
korvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi
hiljaisesti eteenpäin.