XXVI LUKU

Juutalainen.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi.

Äskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen

oli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»

Saatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti

Margueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin

oli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin

lamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka

hänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.

Blakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko

Blanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton;

uskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet

saaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä.

Joka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin.

Kuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään

huomaamatta ja seuraamatta?

Marguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria

ja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan,

jota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin

vangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —

Mutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen

aivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen

huutavan miehilleen: »Seis!»

Chauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän

oli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille

kolkuttaessa.

Chauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja

änkytti aivastuksiensa lomassa:

»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»

»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.

»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»

»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»

»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin

vihan vimmoissaan.

»Kansalainen — — minä — —»

»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen

kyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas,

onneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän

käynyt huonosti.»

Desgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja

vihaa.

»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.

»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista.

Senkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut

yksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton

englantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti

tiehensä aivan silmieni editse.»

»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»

»Voi!»

»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon.

Kaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko

ajan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä

luokse vartijain huomaamatta.»

»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»

»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin

lähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista

muukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen

pituuttaan.»

»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti

Chauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa

kömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille

asti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»

»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin

pian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä

väijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille

siitä.»

»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.

»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»

»Mitä sitten?»

»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten

Reuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen

päässä täältä.»

»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.

»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja

jonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»

»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»

»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»

»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin

hevosella.»

»Kyllä, kansalainen.»

Desgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko

heidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa

ennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.

Hän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa

miestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun

kuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko

sulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.

Percy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja

heidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus

herätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa

miestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli

vain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.

Jopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin

kaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä,

ja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut

kallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.

Desgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen,

jotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn

miehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti

vallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen

neilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan,

sillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä,

ohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.

Viiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen

juutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä

kiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa

punaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja —

kokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin

inhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja

pilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan

viime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden

ja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä

kompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista

Europassa asuville juutalaisliikemiehille.

Chauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua

rotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan

päässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja

Marguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.

»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.

»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän

on luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää

tietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»

»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta

vastenmielisestä olennoista.

Luonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä

isonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi

synkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen

ylhäisyytensä kysymyksiä.

»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän

jotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata.

— — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti

juutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen

pehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein

tapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.

»Puhuttelitteko häntä?»

»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa

hevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»

»Mitä vastasitte?»

»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,

»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»

»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka

juttuasi!»

»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti

käden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle

Belzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain

hevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»

»Tietystikin ne olivat valmiina?»

»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa

sanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan

kieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti

lyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi

hihittäen.

»Sitten he lähtivät?»

»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen

houkkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen!

— Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla

mihinkään pääse.»

»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»

»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen

loukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun

kyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön

vetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea

valehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos

hänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman

vastineen rahalleen.»

»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.

»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne

haluttaa ajella — —»

»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti Reuben

Goldsteinin rattailla?»

Miettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän

löi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän

katseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista

mitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli

hämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä,

likaisissa käsissään.

Seurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa

katsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin

juutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä

esiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen

hiljaisella äänellä:

»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään,

jotten kertoisi hänen asioistaan.»

Chauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.

»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.

»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen,

»olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»

Sanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja

helisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.

Hän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella

häntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja

miellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja

muiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin

hänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.

Juutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä

kilisevää kultaa.

»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.

»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen

päästämiseksi?»

»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»

»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonne

Reuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»

»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne

ikänä vain haluatte mennä.»

»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»

»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen

hämmästyksissään.

»Tunnetteko siis paikan?»

»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»

»Mitä tietä sinne mennään?»

»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille

johtava polku.»

»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.

»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi

juutalainen nöyrällä tavallaan.

Sen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen

juutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha

vieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä

siihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien

lattialla etsi kultapalasta.

Juutalaisen noustua hän sanoi:

»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»

»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»

»Missä?»

»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne

nähdä sen?»

»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»

»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja

kauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me

saavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja

rattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»

»Kuinka kaukana on lähin kylä?»

»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne

englantilainenkin suuntasi tiensä.»

»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»

»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»

»Saisitteko te?»

»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen

vaatimattomasti.

»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin,

jos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät

niin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne.

Jos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai

ukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä.

Suostutteko kauppaan?»

Juutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja

kädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin,

joka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään

hetken vastasi juutalainen:

»Suostun.»

»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä

kaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»

Ja kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin

oli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella,

ilkeän tyytyväisellä tavallaan.

»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni

ovelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään

kantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.

Heittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit,

alkoi hän muuttaa pukuaan.

»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni

Jutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan

teille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin

tielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen

erehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua.

Siellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä

Tulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai

typeryyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan.

Hän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia,

mitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun

saavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa.

Otaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi.

Rojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton

ovela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä

vastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t

Martinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä

luultavasti katsele taakseen.»

Jaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin

puku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset

vaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.

»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa

hohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen

vei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä?

Ukko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla

rannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun

kanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka

nauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen

neilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana

— vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään

liikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.

»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin

viedessään kirjurinsa huoneesta.

Tulipunainen neilikka · 第 35 / 43 题