Juutalainen.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi.
Äskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen
oli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»
Saatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti
Margueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin
oli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin
lamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka
hänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.
Blakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko
Blanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton;
uskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet
saaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä.
Joka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin.
Kuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään
huomaamatta ja seuraamatta?
Marguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria
ja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan,
jota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin
vangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —
Mutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen
aivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen
huutavan miehilleen: »Seis!»
Chauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän
oli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille
kolkuttaessa.
Chauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja
änkytti aivastuksiensa lomassa:
»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»
»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.
»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»
»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»
»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin
vihan vimmoissaan.
»Kansalainen — — minä — —»
»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen
kyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas,
onneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän
käynyt huonosti.»
Desgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja
vihaa.
»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.
»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista.
Senkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut
yksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton
englantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti
tiehensä aivan silmieni editse.»
»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»
»Voi!»
»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon.
Kaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko
ajan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä
luokse vartijain huomaamatta.»
»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»
»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin
lähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista
muukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen
pituuttaan.»
»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti
Chauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa
kömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille
asti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»
»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin
pian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä
väijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille
siitä.»
»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.
»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»
»Mitä sitten?»
»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten
Reuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen
päässä täältä.»
»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.
»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja
jonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»
»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»
»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»
»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin
hevosella.»
»Kyllä, kansalainen.»
Desgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko
heidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa
ennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.
Hän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa
miestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun
kuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko
sulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.
Percy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja
heidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus
herätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa
miestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli
vain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.
Jopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin
kaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä,
ja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut
kallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.
Desgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen,
jotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn
miehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti
vallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen
neilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan,
sillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä,
ohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.
Viiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen
juutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä
kiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa
punaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja —
kokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin
inhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja
pilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan
viime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden
ja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä
kompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista
Europassa asuville juutalaisliikemiehille.
Chauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua
rotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan
päässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja
Marguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.
»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.
»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän
on luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää
tietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»
»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta
vastenmielisestä olennoista.
Luonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä
isonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi
synkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen
ylhäisyytensä kysymyksiä.
»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän
jotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata.
— — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti
juutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.
»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen
pehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein
tapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.
»Puhuttelitteko häntä?»
»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa
hevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»
»Mitä vastasitte?»
»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,
»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»
»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka
juttuasi!»
»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti
käden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle
Belzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain
hevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»
»Tietystikin ne olivat valmiina?»
»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa
sanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan
kieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti
lyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi
hihittäen.
»Sitten he lähtivät?»
»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen
houkkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen!
— Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla
mihinkään pääse.»
»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»
»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen
loukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun
kyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön
vetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea
valehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos
hänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman
vastineen rahalleen.»
»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.
»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne
haluttaa ajella — —»
»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti Reuben
Goldsteinin rattailla?»
Miettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän
löi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän
katseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista
mitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli
hämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä,
likaisissa käsissään.
Seurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa
katsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin
juutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä
esiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen
hiljaisella äänellä:
»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään,
jotten kertoisi hänen asioistaan.»
Chauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.
»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.
»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen,
»olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»
Sanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja
helisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.
Hän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella
häntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja
miellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja
muiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin
hänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.
Juutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä
kilisevää kultaa.
»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.
»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen
päästämiseksi?»
»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»
»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonne
Reuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»
»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne
ikänä vain haluatte mennä.»
»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»
»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen
hämmästyksissään.
»Tunnetteko siis paikan?»
»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»
»Mitä tietä sinne mennään?»
»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille
johtava polku.»
»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.
»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi
juutalainen nöyrällä tavallaan.
Sen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen
juutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha
vieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä
siihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien
lattialla etsi kultapalasta.
Juutalaisen noustua hän sanoi:
»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»
»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»
»Missä?»
»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne
nähdä sen?»
»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»
»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja
kauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me
saavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja
rattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»
»Kuinka kaukana on lähin kylä?»
»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne
englantilainenkin suuntasi tiensä.»
»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»
»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»
»Saisitteko te?»
»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen
vaatimattomasti.
»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin,
jos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät
niin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne.
Jos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai
ukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä.
Suostutteko kauppaan?»
Juutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja
kädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin,
joka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään
hetken vastasi juutalainen:
»Suostun.»
»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä
kaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»
Ja kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin
oli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella,
ilkeän tyytyväisellä tavallaan.
»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni
ovelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään
kantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.
Heittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit,
alkoi hän muuttaa pukuaan.
»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni
Jutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan
teille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin
tielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen
erehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua.
Siellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä
Tulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai
typeryyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan.
Hän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia,
mitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun
saavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa.
Otaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi.
Rojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton
ovela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä
vastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t
Martinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä
luultavasti katsele taakseen.»
Jaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin
puku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset
vaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.
»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa
hohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen
vei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä?
Ukko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla
rannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun
kanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka
nauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen
neilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana
— vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään
liikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.
»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin
viedessään kirjurinsa huoneesta.