Kotka ja kettu.
Marguerite lakkasi melkein hengittämästä; hän tunsi elämänsä pysähtyvän
hetkeksi kuunnellessaan ääntä ja hymniä. Laulajan hän tunsi miehekseen.
Chauvelin oli sen myöskin kuullut, sillä hän silmäili ovea, sieppasi
leveälierisen hattunsa ja painoi sen päähänsä.
Ääni läheni. Hetkeksi Margueriten valtasi hurja halu hypähtää portaille
ja siitä huoneen poikki pysähdyttääkseen laulun mistä hinnasta tahansa
ja pyytääkseen iloisen laulajan pakenemaan henkensä kaupalla, ennenkuin
oli myöhäistä. Hän hallitsi kumminkin ajoissa ajattelemattomuutensa.
Chauvelin saattoi pysähdyttää hänet ennen hänen ovelle saapumistaan,
ja päälle päätteeksi ei hän tiennyt, oliko Chauvelinillä sotamiehiä
saatavissa. Hänen kiihkeä tekonsa saattoi kumminkin tuottaa turmiota
miehelle, jonka hän henkensä kaupalla halusi pelastaa.
»Long to reign over us,
God save the King!»
[Kauan hallitakseen meitä.
Jumala siunatkoon kuningasta!]
lauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja
kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal
Marguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella
mitä tapahtui.
Huoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin
pöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja
Marguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle
puolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:
»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»
Hän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka
Marguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan
Richmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen
asunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa
kuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea
tukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle
painettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä
olla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa
pistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.
Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan
kauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.
Jok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen
lähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä
lunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä
miellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:
»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on
myöhäistä!»
Mutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui
verkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen
omalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:
»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut
tapaavani teitä täällä.»
Chauvelin, joka juuri oli pistää lusikan suuhunsa, oli tukehtua, hänen
laihat kasvonsa kävivät aivan tummansinisiksi ja äkillinen yskänpuuska
pelasti Ranskan hallituksen edustajan ilmaisemasta ääretöntä
yllätystään, jollaista hän ei ennen ollut kokenut. Hän ei ollut
odottanut sellaista rohkeutta viholliselta, jonka röyhkeä hävyttömyys
saattoi hänet hetkeksi suureen pulaan.
Hän ei varmaankaan ollut ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin eikä
ollut antanut sotilaille määräystä talon vartioimiseen. Blakeney
oli luultavastikin arvannut sen ja ovelana miehenä oli jo laatinut
suunnitelmansa, jonka avulla hän käänsi odottamattoman kohtauksen
omaksi edukseen.
Marguerite ei ollut hievahtanutkaan lavitsalla. Hän oli juhlallisesti
luvannut sir Andrew'lle olla puhuttelematta miestään vierasten kuullen,
ja hänellä oli tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, ettei suotta ja
ajattelematta keskeyttänyt miehensä suunnitelmia. Siinä hiljaa
istuminen ja molempien miesten tarkasteleminen koetteli hänen mielensä
lujuutta. Marguerite oli kuullut Chauvelinin käskevän apulaistaan teitä
vartioimaan. Hän tiesi, ettei sir Percy voinut päästä kauaksi, vaikkapa
olisi lähtenytkin minne tahansa, koska ei voinut välttää kapteeni
Jutleyn asettamien vartioiden huomiota. Jos hän jäi sinne, ehti Desgas
palata kuuden miehen kanssa, jotka Chauvelin oli erikoisesti tilannut.
Pyydys oli laukeamaisillaan. Marguerite ei voinut muuta kuin arvailla.
Toinen miehistä, jotka olivat aivan toistensa vastakohdat, näytti
hieman pelkäävän. Se oli Chauvelin. Marguerite tunsi hänet kyllin
hyvin arvatakseen mitä hänen mielessään liikkui. Chauvelin ei pelännyt
itselleen mitään tapahtuvan, vaikka olikin yksinäisessä ravintolassa
kahdenkesken vankan miehen kanssa, joka oli käsittämättömän uskalias ja
hillitön. Marguerite tiesi Chauvelinin mielellään ja pelkäämättä käyvän
pahimpiinkin otteluihin tärkeän asian vuoksi. Mutta sillä hetkellä
Chauvelin pelkäsi röyhkeän englantilaisen lyövän hänet maahan siten
saadakseen paremman tilaisuuden pakenemiseen. Hänen apulaisensa eivät
varmaankaan onnistuneet Tulipunaista neilikkaa vangitsemaan, kun hän ei
itse ollut heitä ohjaamassa omalla neuvokkuudellaan ja älykkyydellään,
sillä Chauvelin vihasi silmittömästi kaikkia yllyttäjiä.
Kuitenkaan ei Ranskan hallituksen lähettiläällä ollut sillä hetkellä
miltään pelättävää ollessaan voimakkaan vastustajansa käsissä. Blakeney
taputteli häntä hyväntahtoisella tavallaan hartioille naurahdellen
välinpitämättömästi.
»Olen niin hiivatin pahoillani» — — sanoi hän ilomielin, »niin hiivatin
pahoillani, — — luultavasti ällistytin teitä — — aterioidessanne, hyvin
ilkeätä, hankalata liemen — — hm — — eräs ystäväni kuoli kerran hm — —
tukehtui — — niinkuin tekin — — liemilusikallisesta.»
Ja hän hymyili arasti ja hyväntahtoisesti katsellessaan Chauveliniä.
»Hitto vieköön!» jatkoi hän heti kun Chauvelin oli jonkun verran
tointunut, »ruokoton pesä tämä — — vai mitä? No, ettekö välitä
siitä?» lisäsi hän anteeksipyytäen istuutuessaan pöydän ääressä
olevalle tuolille ja vetäisi liemimaljakon eteensä. »Tuo Brogard-hölmö
varmaankin jo nukkuu.»
Pöydällä oli tyhjä lautanen, jolle hän ammensi lientä sekä kaatoi
itselleen lasillisen viiniä.
Hetkisen Marguerite tuumi miltä Chauvelin aikoi tehdä. Hänen
valepukunsa oli niin onnistunut, että ehkäpä hän toinnuttuaan kielsi
olevansa oma itsensä, mutta Chauvelin oli liian neuvokas menetelIäkseen
niin silmiinpistävän viekkaasti ja lapsellisesti. Hän ojensi kätensä ja
sanoi iloisesti:
»Olen tosiaankin iloinen tavatessani teidät, sir Percy. Annattehan
anteeksi — hm — luulin teidän olevan kanaalin toisella puolella.
Äkillinen yllätys oli melkein tukehduttaa minut.»
»Kas niin!» lausui sir Percy hyväntahtoisesti irvistellen, »sehän aivan,
vai kuinka — hm — herra — hm — Chaubertin?»
»Anteeksi — Chauvelin.»
»Pyydän anteeksi — tuhansin kerroin. Niin — tietysti Chauvelin. — — Hm
— — en osaa koskaan lausua muukalaisia nimiä. — —»
Sir Percy nieli lientä tyynin mielin nauraen hyväntahtoisen iloisesti
aivankuin olisi vartavasten tullut tuota pikaa Calais'hen nauttimaan
siivottoman ravintolan ruokia verivihollisensa seurassa.
Mutta älykäs mies, joka oli suunnitellut ja toteuttanut niin monta
rohkeata juonta, oli kyllin kaukonäköinen antautuakseen tarpeettomasta
vaaraan Päälle päätteeksi urkkijoita voi olla väijyksissä;
ravintoloitsijakin saattoi olla Chauvelinin lahjoma. Sana Chauvelinin
huulilla voi kutsua parikymmentä miestä Blakeneyn ympärille, ja hänet
saatettiin pidättää ja saattaa satimeen, ennenkuin hän pääsi auttamaan
tahi ainakin varoittamaan pakolaisia Siihen leikkiin hän ei uskaltanut
käydä; sillä hänen tarkoituksensa oli muiden auttaminen, _heidän_
pelastamisensa; sillä hän oli sen luvannut ja sanansa hän tahtoi pitää.
Syödessään ja jutellessaan hän mietti ja suunnitteli, jotavastoin
huolestunut naisraukka lavitsalla ponnisteli ajatuksiaan tuumien mitä
tehdä ja tuskallisesti ikävöiden halusi kiiruhtaa alas miehensä luokse,
mutta ei kuitenkaan uskaltanut edes liikahtaakaa peläten häiritsevänsä
hänen suunnitelmiaan.
»En ole ennen tiennyt», lausui Blakeney iloisen tyynesti, »että te — —
hm — — kuulutte pyhään säätyyn.»
»Minä — — h—hm — —» änkytti Chauvelin. Vastustajansa tyyni hävyttömyys
oli nähtävästi saanut hänet aivan suunniltaan.
»No niin! Olisin tuntenut teidät missä tahansa», jatkoi sir Percy
rauhallisesti kaataessaan toista lasillista viiniä itselleen, »vaikka
tekotukka ja hattu tekevätkin teidät hieman toisennäköiseksi.»
»Niinkö arvelette?»
»Jumaliste! Nehän muuttavat miehen niin — — mutta! — — Toivon ettette
pahastu huomautuksestani. — — Hiton paha tapa muistutusten tekeminen. —
— Toivon ettette pahastu?»
»Enhän toki, en ollenkaan — hm! Toivoakseni lady Blakeney voi hyvin»,
sanoi Chauvelin heti saadakseen keskusteluaiheen muutetuksi.
Kovasti tuumien Blakeney lopetti liemensä, joi viinilasin pohjiin, ja
Margueritestä näytti kuin olisi hän hetken silmäillyt huonetta.
»Kiitos, sangen hyvin», vastasi hän kuivakiskoisesti!. Seurasi hetken
äänettömyys, jolloin Marguerite tarkasteli molempia vihamiehiä. He
näyttivät ajatuksissaan punnitsevan toisiaan. Hän näki Percyn kasvot
hänen istuessaan noin kymmenen yardia siitä paikasta, jossa hän itse
oli hämmästyneenä kyykkysillään eikä tiennyt mitä tehdä tai ajatella.
Hän oli saanut voiton hetkellisistä tunteistaan, jotka vaativat häntä
rientämään alas ja ilmaisemaan itsensä sir Percylle. Mies, joka kykeni
näyttelemään osaansa sellaisella tavalla kuin sir Percy sillä hetkellä,
ei tarvinnut Margueriten varoitusta.
Marguerite antautui katselemaan rakastamaansa miestä, niinkuin jokainen
helläsydäminen nainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Hän tirkisteli
verhoriekaleiden läpi miehensä kauniilta kasvoja. Raukeissa sinisissä
silmissä ja tyhjänpäiväisen hymyilyn alla huomasi hän selvästi voimaa,
tarmoa, kekseliäisyyttä, minkä kaiken vuoksi sir Percyn liittolaiset
kunnioittivatkin Tulipunaista neilikkaa ja luottivat häneen. »Lady
Blakeney, meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme miehenne
tähden», oli sir Andrew sanonut hänelle. Siinä katsellessaan matalaa,
mutta kulmikasta ja leveää otsaa, sinisiä, vakavia silmiä, koko miehen
olentoa, joka ilmaisi voittamatonta tarmoa ja hyvin näytellyn osan
takana piilevää melkein luonnotonta tahdonlujuutta ja ihmeteltävää
kekseliäisyyttä, käsitti hän heti sen lumouksen, jolla sir Percy
tenhosi toverinsa, sillä olihan hän lumonnut hänenkin sydämensä ja
mielikuvituksensa.
Chauvelin, joka koetti peitellä kärsimättömyyttään tavallisella
sulavalla käytöksellään, katsahti kelloonsa. Desgas ei viivy kauan,
pari minuuttia vielä, ja röyhkeä englantilainen on varmassa turvassa
kapteeni Jutleyn luottomiesten käsissä.
»Sir Percy, oletteko matkalla Pariisiin?» kysyi hän välinpitämättömästi.
»Hitto vieköön, enpä olekaan», vastasi Blakeney naurahtaen. »Vain
Lilleen — Pariisi ei ole minua varten — — hirveän epämiellyttävä paikka
Pariisi tällä hetkellä — — hm, herra Chaubertin — — anteeksi — —
Chauvelin!»
»Ei suinkaan teidäntapaiselle englantilaiselle herralle, sir Percy»,
ehätti Chauvelin ivaten, »jota ei ollenkaan liikuta siellä raivoava
mellakka.»
»No niin! eihän se minuun kuulu, ja meidän kirotulla hallituksellamme
on aivan samallainen mielipide asiasta kuin teilläkin. Ukko Pitt on
aika jänis. Sir, teillä on kiire», lisäsi hän, kun Chauvelin taaskin
vetäisi kellon taskustaan, »ehkä joku sopimus. — — Älkää antako minun
häiritä itseänne. — Huolehdin kyllä oman aikani kulusta.»
Hän nousi pöydästä ja vetäisi tuolin takan eteen. Taaskin Marguerite
halusi mennä hänen luokseen, sillä aika riensi eteenpäin; Desgas
saattoi palata millä hetkellä tahansa miehineen. Percy ei tiennyt sitä
ja — — voi! kuinka hirveätä kaikki olikaan — — ja kuinka avuton hän
tunsikaan olevansa!
»Minulle ei ole kiirettä», jatkoi Percy iloisesti, »mutta en halua
kuluttaa aikaani kauemmin tässä jumalattomassa luolassa!»
»Mutta, sir», lisäsi hän Chauvelinin salakähmää katsahtaessa kelloonsa
kolmannen kerran, »tuo teidän kellonne ei joudu sen nopeampaan, vaikka
sitä kuinka katselisittekin. Ehkäpä odottelette ystäväänne?»
»Niinpä kylläkin — ystävääni!»
»Eihän hän vain lie nainen — herra pastori», nauroi Blakeney; »ei
suinkaan pyhä kirkko salline teidän naisia tavata? — — et? — — tuota!
Mutta sanon, tulkaa tulen ääreen, alkaa olla niin hiivatin kylmä.»
Hän potkaisi palavia puita saappaansa korolla saadakseen tulen takassa
loimuamaan. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä eikä hän tietenkään
aavistanut vaaran olevan tarjolla. Hän veti vielä toisen tuolin takan
eteen ja Chauvelin, jonka kärsimättömyys alkoi mennä yli rajojen,
istuutui sille valkean ääreen ja käänsi kasvonsa oveen päin. Desgas oli
lähtenyt jo neljännestunti sitten. Margueriten jännitetyssä mielessä
oli selvää, että niin pian kun Desgas saapui, aikoi Chauvelin luopua
kaikista pakolaisia varten laatimista suunnitelmistaan vangitakseen
röyhkeän Tulipunaisen neilikan siinä silmänräpäyksessä.
»Hei, herra Chauvelin», lausui sir Percy hilpeästi, »sanokaahan, onko
ystävänne kaunis? Hiton sieviä nämä ranskalaiset naiset joskus — vai
mitä? Mutta minun ei kai tarvinne sitä kysyä», lisäsi hän astellen
huolettomasti illallispöydän luo. »Makuasioissa kirkko ei ole koskaan
ollut jäljellä ajastaan. — — Vai?»
Mutta Chauvelin ei kuunnellut. Kaikki hänen sielunvoimansa olivat
keskitetyt oveen, josta Desgas oli piakkoin astuva, Margueriten
ajatukset pyörivät myöskin sen ympärillä, sillä yön hiljaisuudessa hän
äkkiä kuuli tahdikasten askelten lähestyvän.
Varmaankin Desgas ja hänen miehensä. Vielä kolme minuuttia ja he ovat
siellä! Toiset kolme minuuttia ja hirvittävä asia tapahtuu: urhea
kotka joutuu ketun ansaan! Hänen teki mieli liikahtaa paikaltaan
ja huudahtaa, mutta ei uskaltanut; sillä kuullessaan sotamiesten
lähestyvän katseli hän Percyä tarkaten hänen kaikkia liikkeiltään.
Percy seisoi pöydän vieressä, jolla illallisjäännökset, lautaset,
lasit, lusikat suola- ja pippurikupit olivat siellä täällä huiskin
haiskin. Selin Chauveliniin lörpötteli hän omalla teeskennellyllä ja
joutavalla tavallaan, mutta taskustaan hän otti nuuskarasiansa ja äkkiä
tyhjensi pippurikupin sisällyksen siihen.
Sitten hän taaskin kääntyi Chauveliniin päin ja huolettomasti nauraen
sanoi: »Häh? Sir, sanoitteko jotain?»
Chauvelin kuunteli niin tarkkaavasi lähestyviä askelia, ettei huomannut
kekseliään vastustajansa kepposia. Hän kyyristäytyi koettaen näyttää
välinpitämättömältä keskellä aavistamaansa voittoa.
»En», vastasi hän heti, »mitä sanoittekaan, sir Percy—?»
»Sanoin», lausui Blakeney mennen Chauvelinin luokse valkean ääreen,
»että juutalainen Piccadillyn varrella möi minulle parempaa nuuskaa
kuin milloinkaan ennen olen ostanut. Saanko kunnian, herra pastori?»
Hän seisoi aivan lähellä Chauveliniä huolettoman kiltillä tavallaan
ojentaen rasiaansa veriviholliselleen.
Chauvelin, joka oli nähnyt monta konnankoukkua elämässään, niinkuin hän
kerran kertoi Margueritelle, ei ollut voinut uneksiakaan tällaista.
Korvan tarkatessa lähestyviä askelia, silmän vahtiessa ovea, josta
Desgas miehineen oli pian ilmestyvä, ei hänellä ollut vähintäkään
aavistusta kepposesta, joka oli tekeillä, sillä häpeämättömän
englantilaisen reipas käytös tuuditti hänet petolliseen varmuuteen.
Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
Ainoastaan sillä, jonka sattuma on saattanut vetäisemään nenäänsä
pippuria, voi olla vähäinen aavistus siitä toivottomasta tilasta, johon
pippurin nuuskaaminen vie.
Chauvelin luuli päänsä halkeavan. Aivastus toisensa perästä oli hänet
tukehduttaa; hän oli sokea, kuuro ja mykkä siinä tuokiossa, ja samassa
Blakeney äänettömästi, vähintäkään kiirehtimättä otti hattunsa,
taskustaan rahaa, jonka hän jätti pöydälle, ja astui ryhdikkäästi ja
rauhallisesti huoneesta.