Neljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard
korjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita
varten.
Isännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite
huomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän
illallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran
kunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään
huonettakin hauskemmaksi.
Jopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta
pöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan
reikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi
kovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.
Sitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen,
mutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit,
lusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.
Marguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan
valmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan.
Luultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä
olivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei
suinkaan olisi vaivautunut niin paljon _kirotun ylimyksen_ vuoksi.
Kun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän
tyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä,
hämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä
kompuroi huoneesta.
Marguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille
ja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen
huono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.
Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että
tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen
pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät
ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy
saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa
muiden poistuttua.
Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä
päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on
miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen;
sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa
miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja
hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa
olevan.
Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy
toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä
— voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin
oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee
Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla
tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy
käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman
tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin
kuolemaan.
Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan
saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin
säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui
pikaisesta paluusta.
Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten
askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö
Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin
hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi
miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan
tahi — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas
kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin
ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:
»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»
Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän
näki kumminkin pienen osan huonetta.
Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta
ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi
hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki,
katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä
vieraitaan ja murisi: »_Senkin saakelin pappi!_»
Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä
selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui
askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen
hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin
pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän
viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen,
mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.
Pelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren
jähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen
hattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan
kumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!
Kauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen
iskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat
hänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella
pysyäkseen tajuissaan.
»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi
Brogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan
yksinäisyyttä.»
Äänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä.
Chauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle,
ja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä
ja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota
Marguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.
Chauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen.
Sitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.
Hänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja
luotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa
entisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken
tarkkaavasta Brogard'in ovella.
»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»
Hetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan
paikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi
kuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa
puhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä
hän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.
»Englantilainen alusko?» kysyi hän.
»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas,
»mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»
»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän
sanoi?»
»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat
ehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu
yöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen
tutkittu ja pidetty silmällä.»
»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»
»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla
on tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»
»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.
»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja
kapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»
»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa
varsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»
Chauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa
sattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen
soitto.
»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita,
jotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla,
erittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää
kuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi
kumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä
kulkien. Ymmärrättehän?»
»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.
»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä
häntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran
huomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden
miehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta.
Oletteko selvillä siitä?»
»Kansalainen, aivan selvillä.»
»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen
lähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä
kuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte.
Menkää —»
Desgas kumarsi ja astui ovelle.
Kun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä
apulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan
pidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten
joutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan
Percyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja
pidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan
rojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan
hälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain
voimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä
olihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.
Sir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia
teiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot
sillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon,
kunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei
voinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.
Desgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran
takaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia
hän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen,
jota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli
Chauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi
nähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä
kuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä,
jonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten
viimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä
sopinut armoa odottaa.
»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen
ja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä
muistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua.
Missään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino.
Haluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain
mahdollista.»
Hän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän
katsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki
kauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä.
Mutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen
kahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen
verrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli
käsiään voitonilosta.
Olivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis
iloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies
pääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa
vahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni
pakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin
hirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen
salliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen
velvollisuuksiaan täyttäessä.
Ennen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen,
joka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti
toivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle
siveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin
voi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu
kestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli
saattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.
Hän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä,
jolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen
— olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.
Chauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja
Marguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun
vihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan
tyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua;
näyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta.
Marguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi
sentään piillä ihmispovessa.
Siinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan
jähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan
kauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni,
joka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala
suojelkoon kuningasta!]